Helmikuu on ehtinyt edetä jo heinäkuuksi sitten edellisen blogikirjoitukseni. Istun juuri parvekkeellani kuunnellen lehtipuiden havinaa heinäkuun alun (viileähkössä) kesätuulessa, ja mietin, että miten summaisin kuluneen kevään ja alkukesän tähän postaukseen.

Kun marraskuun alkupuolella vielä Espanjassa ollessani varmistui, että olin onnistunut löytämään sekä työpaikan että asunnon Helsingistä, olin sanoinkuvaamattoman helpottunut.

Syyskuu on kääntynyt lokakuuksi, ja niin vain on täällä eteläisessä Espanjassakin syksyn tuntua ilmassa. Aamulla lämpömittari näytti asteita olevan vain +16 ja päivän korkeimmaksi lämpötilaksi on tänään ennustettu +23 astetta.

Tiedätkö sen tunteen, kun astut ulos lentokoneesta uudessa maassa sinne muuttaessasi, täynnä intoa ja positiivista jännitystä, tietämättä aivan tarkkaan, mitä tulevaisuus tuokaan tullessaan?

Käsillä ovat tosiaan viimeiset päiväni Suomessa -ainakin tällä erää- ennen kuin nousen siiville ja lähden kohti uutta elämää Espanjassa.

Nyt se on vihdoinkin tapahtumassa: muutan taas ulkomaille! Tai noh, ehkä sana “taas” on vähän liioittelua, koska johan tässä ehti yli vuosikymmen vierähtää edellisestä kerrasta….mutta joka tapauksessa: here I go again…

Kuten harvakseltaan ilmestyvistä bloggauksista voi päätellä, ei elämässä ole juuri mitään tekeillä. Veikkaisin jopa näin noviisin näkökulmasta, että jonkin sortin masennus on oikeasti ollut päällä nyt jo muutaman kuukauden.

Täytin viime kuussa 54 vuotta.

Samalla myös tämä blogi täytti neljä vuotta, eli tuolloin vuonna 2018, viisikymmenttä vuotta täyttäessäni, päätin aloittaa bloggaamisen suhteen niin sanotusti puhtaalta pöydältä uuden blogin siivittämänä.

Minulla on tunne, että viime vuodet ovat hävinneet kuin tuhka tuuleen, jättämättä mitään merkityksellistä jälkeensä. Kun mietin asiaa, muistuu mieleeni vain loputon ketju päiviä…

Vaikka rehellisesti sanoen minusta viime aikoina blogien lukeminen onkin ollut vähän tylsää johtuen lähestulkoon pelkistä jouluaiheisista postauksista, niin kannan nyt minäkin korteni kekoon tämän haasteen myötä.

Mokasin. Muutin uuteen kotiin tavoitteena edullisempi vuokra ja parempi äänieristys, ja miten kävi?

No, vuokra on pienempi, mutta äänieristys puuttuu tästä talosta täysin.

Aivan kuten ennakoin kolmisen viikkoa sitten, marraskuu on vilahtanut ohi hujauksessa ja uusi arki on vienyt mukanaan totaalisesti!

Kun pesin tänään aamusta asuntoni parvekelaseja keikkuen neljännen kerroksen korkeuksissa, en voinut olla silmäilemättä välillä kirkkaan sinistä taivasta ja sieltä killittävää aurinkoa.

Huh heijaa, heikompaa jo huimaisi! Olen vuoden 2021 aikana aloittanut kahdesti uudessa työpaikassa - ja kahdesti olen myös irtisanoutunut.

Olen myös muuttanut helmikuun alussa uuteen vuokra-asuntoon…

On vielä hämärää, kun käyn hereillä ensimmäisiä kertoja. Kurottelen silmät kiinni kohti yöpöytää ja sormeni tavoittavat kännykän - kello näyttää 5:57. Laitan puhelimen takaisin yöpödälle ja käännän kylkeä.

Silmiini osui tämä kerrassaan valloittava tarina kahdesta lähes 80-vuotiaasta kanadalaisesta, jotka tapasivat netissä deittisivustolla Covid-aikakaudella eli vuoden 2020 loppupuolella - ja menivät naimisiin kahdeksan kuukauden sisällä tuosta ensimmäisestä nettitapaamisesta!

Noilla sanoilla isäni kuvaili kasvojani, kun teini-iässä kärsin pahasta aknesta.

Iho-ongelmat alkoivat muistaakseni joskus 13 vuoden iässä pikkuhiljaa, ja kärjistyivät lukiovuosina.

Otsikossa pitäisi kylläkin olla kysymysmerkki perässä, sillä tämä postaus ei todellakaan ole mikään informaatiopaketti pettymyksistä selviämiselle yksin - päinvastoin: kysymys on itsellenikin avoin, ja tuli akuutti tarve tiputella näitä sanoja näkyville, toivoen että tämä jotenkin auttaisi jäsentelemään asioita omassakin päässäni

Olen vähän epäröinyt tästä kirjoittamista, koska noloa 🙈 Miksi? Koska parisuhteeni Kalifornia-mieheen, jonka jälkimainingeissa olen kuluneen vuoden ajan yrittänyt saada itseäni kasattua taas kokonaiseksi, oli kuitenkin lopulta vain paperilla ja puhelimessa elänyt kaukosuhde

Miten hienosti elokuu kääntyikään syyskuuksi: edeltävien viikkojen sateiden jälkeen saimmekin täällä eteläisessä Suomessa nauttia vielä huikeista loppukesän päivistä…aurinkoa, lämpöä, ahh!

Jos joku kertoisi minulle, että olen ollut työttömänä jo kuukausia, niin uskoisin sen silmää räpäyttämättä!

Totuus on kuitenkin se, että vasta yksi kuukausi on kulunut siitä, kun heinäkuun 20. päivä heräsin uuteen päivään ilman työtä…