Naama kuin petolinnun perse
Noilla sanoilla isäni kuvaili kasvojani, kun teini-iässä kärsin pahasta aknesta. Iho-ongelmat alkoivat muistaakseni joskus 13 vuoden iässä pikkuhiljaa, ja kärjistyivät lukiovuosina. Vanhempieni eron jälkeen, kun kävimme sisarusteni kanssa isäni ja hänen uuden vaimonsa luona kyläilemässä ja saunomassa, isälläni oli lähestulkoon joka kerta joku piikikäs kommentti minulle. Jaaha, sitä on taas syöty suklaata kun naama on tuon näköinen. Muistan kokeneeni, että hän aivan kuin syytti minua siitä, että näytin miltä näytin - petolinnun perseeltä. Nuo ajat palasivat mieleeni tänä syksynä, kun luin jostain päivälehdestä artikkelia, jossa ihmiset kertoivat kommenteista, jotka ovat jääneet lapsuudesta ja nuoruudesta mieleen vanhempien tai sukulaisten sanomana. Ulkonäköön tai persoonaan liittyvät loukkaukset, jotka on ehkä heitetty vähän leikilläänkin - mutta jotka ovat jääneet lapsen tai nuoren mieleen, ja kulkeneet mukana läpi elämän ikävänä muistona, joillain vaikuttaen itsetuntoonkin.
Minähän olin nuoruudessani hyvin epävarma ulkonäöstäni, juuri noiden iho-ongelmien sekä lievän ylipainon vuoksi. Totuuden nimissä täytyy tosin nyt sanoa, että oikeasti ei ylipainoa edes ollut; olin vain vähän pulleampi -ja lyhyempi- versio vaikkapa siskostani ja serkkutytöstäni. Kuitenkin myös tuohon kokoeroon liittyen sain kuulla joskus ilkeämielistä kommenttia juuri isältäni. Olisi pitänyt kuulemma laihduttaa ja lopettaa jatkuva syöminen. Kummallista, miten tällaiset kommentit todellakin ovat seuranneet mukana, ja vielä tänäkin päivänä aiheuttavat ajoittain sen tunteen, että minussa on jotain vikaa.
Iho-ongelmat kestivät kauan; lukiossa kokeiltiin antibiootteja ja valohoitoa, mikään ei auttanut. Muistan sen kammottavan tunteen ja näyn, kun joku hoitorasva alkoi kuivattaa kasvojani -se oli siis yksi vaihe tuon rasvan parantavassa vaikutuksessa- mutta koska en mitenkään voinut lähteä ihmisten ilmoille ilman peitevoidetta, niin sen sotkeminen hilseilevään ja paisemaiseen akneen teki kasvoistani, jos mahdollista, vielä kauheamman näköiset. Yllättävää minusta on nyt, etten enää muista tarkalleen milloin tapahtui käänne parempaan. Muistan vain sen, miten olen aina ollut erittäinen tietoinen iho-ongelmistani, ja miten vielä tänä päivänäkin joskus kasvotusten jonkun kanssa keskustellessani saatan miettiä, että näytänköhän ihan kauhealta. Nämä ovat kuitenkin nykyään ohimeneviä hetkiä, enkä koe että enää kamppailisin tämän asian kanssa samalla lailla kuin aikoinaan. Viimeisimmät muistoni varsinaisista akne-ongelmista ovat parinkymmenen vuoden takaa: olin juuri muuttanut Floridaan ja iho reagoi ilmaston muutokseen ensin negatiivisesti - akne ärtyi joksikin aikaa, mutta sitten parani melkeinpä lopullisesti. Kun kaksi vuotta sitten minulta poistettiin kohtu ja munasarjat, ja aloin käyttämään estrogeenigeeliä, niin sen jälkeen viimeisetkin rippeet ajoittaisista näpyistä (pienistä hormonifinneistä leuassa) jäivät menneisyyteen.
Menneisyyteen ei kuitenkaan ole jäänyt tunne jonkin sortin huonommuudesta. Mielenkiintoista on se, että tämä tunne liittyy omaan persoonaan ulkonäöllisesti epävarmuutena romanttisissa suhteissa, ei esimerkiksi työelämässä tai muuten yleisellä tasolla. Olen joskus ihmetellytkin sitä, että miksihän olen niin epävarma vaikkapa jossain treffitilanteessa - se saattaa jopa pelottaa minua, koska pelkään että minua arvostellaan, ja jotenkin “paljastun” pettymykseksi - vaikkapa juuri naamani takia. Työelämässä taas olen itsevarma, ja esimerkiksi nyt kun olen työnhakijana, niin en koe työhaastattelussa kakkoseksi jäämistä mitenkään henkilökohtaisena epäonnistumisena, asiana joka liittyisi jotenkin minun ihmisarvooni tai kykyihini. Kaipa se täytyy todeta, että jos toinen vanhemmista on joillain kommenteillaan ja käytöksellään saanut lapsuudessa ja varhaisteini-iässä aikaan itsetunnon nujertumisen, niin sellainen vahinko voi aiheuttaa alemmuuden tunteita pitkään ja siitä saattaa olla vaikeuksia oppia pois.
Isääni kohtaan minulla ei kuitenkaan ole (enää) mitään negatiivisia tunteita. Emme varsinaisesti olleet koskaan kovin läheisiä, mutta varsinkin hänen viimeisinä vuosinaan kyllä juttelimme säännöllisesti puhelimessa, aina hyvässä hengessä. Kun hän kuoli vuonna 2017 melko äkkiä, niin olihan se vilpittömän surullista. Voin tavallaan myös ymmärtää hänen käyttäytymistään jollain tasolla, kun tiedän hänen omat varhaisiän traumansa. Ja niinhän tämä elämä kai yleensä meneekin; trauma kulkee sukupolvelta toiselle useissa suvuissa. Kuka tietää, mitä tyhmyyksiä itse olisin mahdollisesti kommentoinut jälkikasvulleni, jos olisin lapsia saanut. Voihan myös olla, että olen jossain vaiheessa elämääni itse aiheuttanut jollekin ihmiselle mielipahaa sanomalla jotain, jota en ole itse edes tiedostanut loukkaukseksi. Toivon totisesti ettei näin ole - ja toivottavasti osaisimme kaikki paremmin miettiä mitä suustamme ulos päästämme, erityisesti lasten ja nuorten seurassa ❤
