Merkkipäiviä ja murheita

Täytin viime kuussa 54 vuotta. Samalla myös tämä blogi täytti neljä vuotta, eli tuolloin vuonna 2018, viisikymmenttä vuotta täyttäessäni, päätin aloittaa bloggaamisen suhteen niin sanotusti puhtaalta pöydältä uuden blogin siivittämänä. Blogini ovat aina olleet melko lailla päiväkirjamaista tarinointia tavallisen naisen elämän varrelta, ilman mitään varsinaista teemaa. Olen ajatellut niin, että saan ehkä hieman psyykattua itsenäni toimintaan ja aktiivisempaan elämään, kun avoimesti teen näitä muistiinpanojani ties mistäkin suunnitelmasta tai haaveesta. Mutta kääk, ei tässä nyt blogin neljännen vuosipäivän jälkeen oikein siltä vaikuta, että minkään valtakunnan motivaatiota olisin onnistunut elämääni tästä repimään!

Keväällä 2018 oli vielä sellainen fiilis, että elämässä oli jotain odotettavaa - the best is yet to come, tiedättehän? Olin rakastunut ja kaukosuhteessa, ja vaikka olinkin (tai no, luulin olevani) henkisesti valmistautunut myös suhteen kaatumiseen, niin perimmäisenä oli kuitenkin toivo ja jonkin tason luottamuskin siihen, että nämä tulevat vuodet toisivat elämääni aviomiehen ja oman pienen perheeni, sekä muuton ulkomaille. Kun tuo kaikki romuttui kaksi vuotta sitten, ja siihen samaan syssyyn tuli Covid, ajoittainen työttömyys ja sitten 100% kotityöskentely….ja viimeisimpänä ahdistus-momenttina vuodenvaihteen pari muuttoa, plus nyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan…niin tämän muijan elämänilo ja -into on kyllä ollut tyystin hukassa nyt kutakuinkin kaksi vuotta. Yleensä yritän tsempata täällä blogin(kin) puolella ja tehdä taas ja taas uutta reipastumissuunnitelmaa - mutta nyt ei ole ollut rahkeita yhtikäs mihinkään.

Meneillään tällä hetkellä elämässäni: viimeisimmän muuton jälkeen (helmikuun alussa) asun isommassa, uudemmassa (2011) ja paremmin äänieristetyssä asunnossa, ja se on tuonut rauhaa fiiliksiin. Toki tässäkään rakennuksessa ei ole täysin hiljaista, ja olenkin tullut siihen tulokseen, ettei ole olemassa kerrostaloa jossa ei joskus jotain ääniä naapureista kuuluisi. Toisinaan enemmän, joskus vähemmän. Kuitenkaan tässä asunnossa ei tarvitse 24 tuntia vuorokaudessa olla mukana muiden äänimaailmassa, ja öisin tungen vanhasta tottumuksesta korviini aina korvakittiä (silikoniset, muokattavat tulpat), jotka sulkevat kaikki äänet pois. Vuokra on liian korkea omaan makuuni, muuttohan oli vähän sellainen pikainen hätäliike, jotta pääsin äkkiä edellisestä asunnosta pois - joten ehkä tulevaisuudessa tulee vielä eteen muutto edullisempaan kotiin…mutta ei todellakaan ihan lähitulevaisuudessa 😂

Töissä menee ihan ok, määräaikainen työsuhde on edennyt jo puoliväliin. Totta puhuen en jaksa työasioista juuri nyt tämän enempää kirjoitellakaan. On varmasti ihan hyvä, että olen nyt saanut tälläkin saralla “rauhoittua” ja olla samassa työpaikassa kauemmin kuin 3-4 kuukautta, mutta kuka tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Kun ei ole vakituista työsuhdetta, on hiukan pakko koko ajan olla valppaana katselemassa Oikotien ja LinkedInin ilmoituksia. Kohta olemme jo kesän kynnyksellä ja lomat alkavat painaa päälle, ja kun rekryprosessit ottavat sen oman aikansa, niin kaipa tässä pitäisi jo alkaa aktivoitumaan työnhaussa. Vakinaistaminen nykyiseen työpaikkaankin on yhä mahdollista.

Mitä nuo murheet sitten ovat, joihin postauksen otsikko viittaa? Ei tässä ole mitään dramaattista tapahtunut - olen vain ollut rehellisesti sanoen tosi murheellinen jo monta kuukautta. Nuo edellä mainitut haasteet, jotka joiltain osin koskevat meitä kaikkia (Covid, sodan tuoma ahdistus), ja se omakohtainen tunne, että oikeasti tulevaisuuteni ja siihen liittyvät unelmat vain tavallaan katosivat…Elämäni tuntuu olevan vailla merkitystä. Tuo edellinen kirjoitukseni parin kuukauden takaa listasi niitä pieniä asioita, joilla voisi yrittää tehdä siitä simpplelistäkin arjesta elämisen arvoista…mutta pakko myöntää, että en ole jaksanut ollenkaan yrittää mitään. Vähän itseänikin alkoi jossain vaiheessa pelottaa, kun tunteet olivat niin pinnassa että saatoin -taisi olla helmikuuta- alkaa tässä kotona itkemään ilman mitään ilmeistä syytä, ja mietin että olisin melko lailla valmis kuolemaan. Kun sitten tuli itku myös kesken online-palaverin työpäivän aikana (onneksi tosin kyseessä oli vain kahdenkeskinen palaveri ihanan kollegan kanssa), niin päätin lähteä hakemaan keskusteluapua. Sen verran siis olen saanut aikaan, että psykologin juttusilla olen nyt käynyt kerran, ja tarkoituksena/toiveena on tätä jatkaa nyt jonkin aikaa.

Ai niin, ja eilen lähetin kuntosalilleni viestin, jossa pyysin varaamaan ajan personal trainerin kanssa salille! En siis ole saanut ahteriani roudattua treenaamaan sen jälkeen, kun hankin uuden salijäsenyyden…mutta nyt siihen toivon mukaan tulee muutos, kun saan tuon ensimmäisen kerran ensi viikolla korkattua trainerin jeesillä 🙂 Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, pikkuhiljaa. Pitkä ja luminen kevät ei ole oikein motivoinut lenkkipolullekaan, ja ainakin itselläni tuo loputon harmaus myös aiheuttaa matalaa fiilistä….mutta pakkohan sen kevään ja kesän on sieltä tulla, eikön niin?

Toivotankin sinulle aurinkoista kevättä ja iloista mieltä 💖 Ehkä itsekin taas reippaampana seuraavan kerran kun postailen, toivotaan näin!