Villit lukiovuodet, kaoottiset kirjoitukset
Ajankohtaista nyt: ylioppilaskirjoitukset, valmistujaiset. Onnea kaikille valmistuneille siis ja heidän perheilleen!
Tämä vuodenaika saa joskus myös itseni palaamaan muistoissani omiin lukiovuosiini ja ylioppilaskirjoitusten aikaan.. Erityisesti tänä keväänä ajatus vei tuonne vuoteen 1987 ja kirjoituksiin, kun mediassa on pohdittu sitä kuinka ihmiset ovat elämässään edenneet, jos ylioppilastodistus ei ole ollut laudatureita täysi, tai muutenkaan kovin hääppöinen! Muistan kyllä sen omasta nuoruudestani, että kotipaikkakunnan uudet ylioppilaat listattiin paikallislehdessä - mutta en saa mieleeni, että oliko tapana myös mainita julkisesti monen ällän oppilaat. Vaikken itse mitään erityismainintoja saanutkaan, niin olihan se toki mukava hetki nähdä nimensä uusien ylioppilaiden listalla. Siihen loppui kuitenkin omalla kohdallani valkolakin hypetys; en varmaan edes säilyttänyt koko lakkia paria vuotta kauempaa; en muista yhtenäkään vappuna lakin olleen päässäni. Jos totta puhutaan, niin minun varmasti olisi pitänyt olla, edes näennäisesti, kiitollisempi siitä että sain tuon lakin ja ylioppilastodistuksen; oli nimittäin hilkulla, että sain edes luvan osallistua kirjoituksiin! Opettajakunta piti “tapauksestani” ihan palaverin tuona keväänä, ja käsittääkseni opettajieni kesken äänestettiin siitä, olisiko ok antaa minun kirjoittaa vai ei. Miksi näin?
Olin ala- ja yläasteella aina luokkani parhaimpia oppilaita, en kenties se aivan paras mutta kolmen parhaan joukossa yleensä. Meillä oli kotona tiukka kuri isän puolelta sen kanssa, millaisia numeroita toi kokeista kotiin, ja muistaakseni täydestä kympistä sai kymmenen markkaa palkkiota. Muistan, että jos sain kokeesta huonomman numeron kuin yhdeksän, niin se tuntui epäonnistumiselta. Keskiarvoni liikkui yhdeksän ja kympin välillä, ja vaikka matemaattiset aineet tuottivatkin alusta saakka ne läpi koko kouluajan kestäneet haasteet, niin muut aineet sujuivat hyvin, oikeastaan melko helpostikin. Kun olin 14-vuotias, muutimme monen sadan kilometrin päähän Pohjois-Suomeen, paluumuuttajina tosin, asuttuamme yli kymmenen vuotta muualla Suomessa, etelässä suurimman osan tuosta ajasta. Muutto tapahtui keskellä kouluvuotta -olin kahdeksannella luokalla tuolloin- ja johtui isäni työhön liittyvistä asioista. Koko elämämme mullistui kun palasimme pohjoiseen. Ei mennyt kauaa, kun vanhempani erosivat ja me kaikki jouduimme jotenkin aivan tuuliajolle. Me lapset jäimme äidin kanssa asumaan, joka tarkoitti sitä että kova kuri katosi elämästämme - tästä alkoi kirjaimellisesti villi nuoruus! Omalla kohdallani se kiltti, tunnollisesti opiskeleva koulutyttö jäi muistoihin vain, ja tilalle astui ihminen, joka ei oikeastaan paljosta enää välittänyt.
Keskiarvoni putosi dramaattisesti heti uudessa koulussani. En tiedä olisiko sillä ollut merkitystä, jos minut olisi laitettu eri luokalle kun saavuin tähän kouluun; jälkeenpäin muistan tiedostaneeni, että juuri minun luokallani oli sekalainen joukko villejä teinejä ja ns. alisuorittajia, kun taas rinnakkaisluokalla oli tyyppejä, jotka muistuttivat minua siitä, millainen oppilas olin itsekin ennen ollut - suoraan sanottuna teinien kielellä: hikareita :) Joka tapauksessa, en tuossa iässä ja tilanteessa osannut, jaksanut, ehken uskaltanutkaan, erottua oman luokkani “teemasta”. Ennen muuttoani keskiarvoni oli ollut lähempänä yhdeksää ja puolta, mutta yhdeksännen luokan keväällä se oli kuusi ja puoli. Niin sanottu onni matkassa oli se, että uuden kotikaupunkini lukioon ei vaadittu samanlaista keskiarvoa kuin entisessä kotikaupungissani, joten pääsin sitten kuitenkin lukioon huonollakin keskiarvolla.
No, lukiossa sitten kuitenkin meno muuttui vielä villimmäksi. Nyt, yli 30 vuotta myöhemmin, osaan tietysti katsoa nuorta itseäni myötätuntoisesti; olen vasta vuosikymmenten jälkeen ymmärtänyt, että yksi koko elämääni värittäneestä mielialojen heittelystä (ennen parin vuoden takaista kohdun- ja munasarjojen poistoa) on ollut PMDD, ja sehän oli hyvin todennäköisesti hormoniheittelyissä mukana jo tuolloin - niiden teini-iän hormoniheittelyiden lisäksi :) Siihen kun lisätään perheen hajoaminen ja kaoottinen elämäntilanne, niin en ole koskaan jälkikäteenkään itseäni noista vuosista soimannut. It was what it was. Joka tapauksessa ajelehdin jossain masennuksen ja välinpitämättömyyden välimaastossa, ja lintsasin lukiossa koulusta minkä ehdin. Vaikea muistaa enää tässä vaiheessa, mikä oli todellinen tilanne; puuttuiko minulta esimerkiksi prosentuaalisesti joku määrä tunteja, joka estäisi oikeutuksen ylioppilaskirjoituksiin? Joka tapauksessa se opettajien kokoontuminen päättämään pääsystäni ylioppilaskirjoituksiin johtui nimenomaan siitä, että olin ollut niin paljon pois tunneilta, ettei ollut ainakaan itsestäänselvää oliko järkeä päästää minua kirjoittamaan.
Kuten postauksen alkuriveistä voi päätellä, pääsin kuin pääsinkin kuitenkin osalliseksi ylioppilaskirjoituksia rillutteluista ja lintsaamisesta huolimatta. Voisi luulla, että moinen epävarmuus kirjoituksiin pääsystä olisi ollut jonkinlainen herätys ja iso motivaatio panostaa kirjoituksiin toden teolla - näin ei kuitenkaan käynyt. Muistan toki lukeneeni kirjoituksiin, eli en nyt aivan perstuntumalla kokeisiin mennyt…mutta esimerkiksi ruotsin kirjoituksia edeltävänä iltana päädyin kaveriporukassa viihteelle, ja tulin kotiin aamuviideltä vielä jonkin asteen humalassa! Ennen yhdeksää sitten ystäväni kanssa krapulaisina suuntasimme lukiolle äitini työpaikan kautta saaden evääksi sokeripitoista limpparia ja jotain purtavaa, joka toivon mukaan estäisi pahemmat olot tulevien tuntien aikana.
Kirjoitukset menivät läpi ihan ok olosuhteet huomioon ottaen. En kuolemaksenikaan enää edes muista, minkä arvosanan sain: ehkä muistan väärin, kun mielessä on että sain joko C:n tai M:n paperit….ehkä oikeasti sain vain B:n, en tiedä - enkä välitäkään :) Joka tapauksessa pointti kai kohdallani on, etten ole missään vaiheessa elämääni kokenut että valkolakilla tai ylioppilastodistuksella olisi ollut paljoakaan painoarvoa elämässäni. No se tosin, että kun pohjoisessa kotikaupungissani oli lukion jälkeen paha työttömyys ja itsekin olin ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi (en heti lukion päätyttyä aikonut hakea jatkokoulutukseen, vaikka jossain vaiheessa oikeustieteellinen kiinnostikin), niin pääsin työvoimatoimiston avittamana kauppaoppilaitokseen, ja nimenomaan YO-Merkonomiksi opiskelemaan…sehän ei olisi luonnollisesti onnistunut ilman lukiota. Toisaalta, se koulutus joka minut sitten sysäsi sille kansainvälisen asiantuntijan uralle jolla vieläkin olen, oli myöskin työvoimatoimiston järjestämä työllisyyskoulutus ulkomaan kaupan alalla. Sitä kautta erään luokkatoverini suosittelemana pääsin Helsinkiin kesätöihin isoon kansainväliseen taloon, jonka palveluksessa sitten olinkin 16 vuotta sekä Suomessa että ulkomailla. En tiedä millaiseksi työelämäni olisi muodostunut, ellen olisi tuohon yritykseen päässyt töihin; ehkä siinä tapauksessa olisin harkinnut lisäopintoja, who knows - ja ehkä siinä tapauksessa ylioppilastodistuksella ja arvosanalla olisi ollut isompi merkitys, riippuen siitä minne olisin suuntautunut.
Elämä nyt kuitenkin meni miten meni, no regrets…tämä siis meikäläisen kokemus lukiosta ja ylioppilaskirjoituksista :)
