Räpeltämistä

Paska mikä paska. Siis ihan koko tämä vuosi. Joo, sorry nyt vaan, mutta nyt ei jaksa tsempata eikä maalailla vaaleanpunaisia pilvilinnoja täynnä toivoa paremmasta huomisesta. Nyt on niin patterit lopussa, niin patterit lopussa. Fuck, eikö tämä jo riitä?

Kuluneella viikolla tuli täyteen puoli vuotta työttömyyttä. Aika menee huimaa vauhtia siis silloinkin, kun ei ole hauskaa - hah. Minulla on parhaassa vaiheessa ollut kolmekin haastatteluputkea samaan aikaan käynnissä, juuri nytkin vielä kaksi paikkaa ehkä avoinna…mutta ei vaan tunnu nappaavan. Olenkin itsekseni miettinyt, että kumpi on lannistavampaa: se, että pääset suhteellisen usein haastatteluun mutta jäät rannalle ruikuttamaan oltuasi aivan loppusuoralla rekryssä…. vai se, ettet ole saanut edes kutsua haastatteluun. Kaipa se olisi kahdesta pahasta huonompi, jos noita haastattelukutsuja ei tulisi ollenkaan. En oikeasti myöskään usko, että se olisi mitään henkilökohtaista tai peilaisi mitenkään (ainakaan isosti) minun arvoani tai ammattitaitoani, vaikka kahdesta viimeisen kierroksen kandidaatista se toinen valitaan, ja minua ei. Olen joskus pyytänyt tällaisissa tilanteissa palautetta haastattelevalta yritykseltä, ja poikkeuksetta minulle on kerrottu, etten olisi voinut tehdä mitään paremmin; kyseessä oli vain joku pieni juttu tai henkilökemia sen toisen ihmisen kohdalla, joka ratkaisi. Mutta, summa summarum, onhan se toki iso pettymys aina, kun on tsempannut pari, kolme haastattelukierrosta ja työpaikka jää saamatta. Pöh. No, eipä tässä muuta voi kuin jatkaa yrittämistä! Ellei Covid vielä jylläisi joukossamme, niin hakisin jo varmasti töitä jostain päin eteläistä Eurooppaa….mutta tuo perhanan virus rajoittaa tätäkin suunnitelmaa juuri nyt.

Niin, tuo virus sitten. Kaikki olemme varmasti jo über-kyllästyineitä tähän tilanteeseen ja ylipäätään koko aiheeseen. Kuka olisi uskonut vielä maaliskuussa, että tulemme olemaan vielä tässä tilanteessa vuoden kääntyessä uuteen vuoteen….ja hyvin todennäköisesti vielä ensi kesään astikin! Onneksi sentään rokotteita on onnistuttu kehittämään harvinaisen nopeassa aikataulussa -siis verrattuna siihen, miten kauan tuo prosessi yleensä ottaa- mutta onko se rokotekaan sitten turvallinen, kuka tietää. Itse olen vielä kahden vaiheilla sen päätöksen kanssa, että haluanko ottaa aivan uuden rokotteen. En siis ollenkaan siitä syystä, että uskoisin mihinkään netissä velloviin mielipuolisiin salajuoniteorioihin mikrosiruista (mikä ihmisiä vaivaa nykyään?), vaan puhtaasti siksi, että ehkä kuitenkin vähän pelottaa ne mahdolliset terveysriskit ihan just markkinoille tulevan rokotteen kanssa. Ehkä ajatus ja päätös tästä ehtii vielä selkiytyä siihen mennessä, kun se rokote Suomessa tulee saataville. Oletko itse miettinyt ottavasi rokotteen?

Vuoden 2020 paskamaisuuden kruunasi itselläni vielä pari viikkoa sitten sattumalta Facebookissa näkemäni uutinen: Kalifornia-mies on mennyt naimisiin lokakuussa, ja selvisi että hän on siis ollut kihloissakin tietysti häitään ennen puolisentoista kuukautta. Ja juu, mehän olimme kyllä eronneet jo alkukesästä, joten eipä siinä mitään sen puoleen, sinkkuhan hän oli toki. Olemme kuitenkin myös olleet yhteydessä puhelimen ja Facetimen kautta aina silloin tällöin ihan tuonne lokakuun lopulle saakka, ja mies ei ole maininnut yhtään mitään uudesta suhteestaan. Pakkohan minun on tässä rehellisesti myöntää, että olen itse kai vielä elätellyt toiveita siitä, että jotenkin löytäisimme toisemme vielä uudelleen ja palaisimme yhteen, vaikka koko kevät ja kesä olivatkin täynnä ihan helvetinmoista vääntöä. Mies on myös ihan viime metreille saakka puhelimessa sanonut että on ikävä, ja että kuinka elämä on vaikeaa….tajusin jopa jälkikäteen, että vain viisi päivää ennen häitään juttelimme puhelimessa, ja hän sanoi tuolloin että ikävöi ja ajattelee minua koko ajan. WTF?! Hän meni myös naimisiin Vegasissa ja juuri siinä kappelissa, jonne meilläkin oli alkujaan tehty varaus häitämme varten. Tämän kaiken jälkeen on tietysti nyt se fiilis, että koko meidän “suhde” oli mahdollisesti yhtä suurta kusetusta kaikkien noiden vuosien ajan. Jos näin on, niin en tietenkään tästä voi ketään muuta syyttää kuin itseäni - olisi pitänyt kuunnella omia vaistojaan tarkemmin ja lopettaa koko stoori jo vuosia sitten. Itse asiassa ei olisi pitänyt aloittaa koko juttua ollenkaan! Tämä taitaakin olla elämässäni ensimmäinen asia, jota oikeasti kadun. Mutta, koska tehtyä ei saa tekemättömäksi, niin pakkohan tästäkin on vain katse suunnata eteenpäin ja muistaa, että….

…vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koeta ymmärtää!

Pikaista marraskuun ja koko vuoden loppumista odotellen….over & out!