Kolmen viikon sabotaasi

Olen mestari itseni sabotoinnissa. Muistan parisen vuotta sitten, kun olin ilmoittautunut Helsinki Midnight Run-juoksuun. Olin juoksennellut säännöllisesti kolme, neljä kuukautta ja onnistunut pääsemään melko hyvään juoksukuntoon. Juoksukisaan oli aikaa vielä pari kuukautta, joten tiesin, että minulla oli vielä hyvää aikaa treenata. Mitä tein? Juokseminen loppui kuin seinään, ja aloin tupakoimaan (olen entinen tupakoija, joka pari kertaa vuodessa saattaa vetää muutamat sauhut). Kun Midnight Run kolkutteli ovelle, minä tyydyin hypistelemään Intersportista hakemaani juoksupaitaa ja jätin kisan väliin. Bravo!

Nyt menneenä kesänä aktivoiduin kiitettävästi liikunnan suhteen, juoksu maistui taas ja salillakin aloin käymään jälleen säännöllisesti. Iloitsin siitä, että jopa PMDD-oireet olivat olemattomat ja fiilis todella hyvä, jee! Peiliin katsoessa oli hyvä tunne; lihakset alkoivat pikkuhiljaa taas näkyä (kroppani reagoi treeniin yllättävänkin nopeasti) ja tuli se tunne, että I can do this! Sitten sain huonoja uutisia; minua ei valittu työpaikkaan, jonka olisin halunnut palavasti. Mitä tein? Sen sijaan, että olisin antanut itseni murehtia noita uutisia pari päivää ja hypännyt niin sanotusti takaisin hevosen selkään….annoin ajan kulua, päivä kerrallaan, sitten viikko, toinen…..sabotoin kesän ja alkusyksyn aikana saavuttamani edistymisen liikunnan suhteen. Lohdutin itseäni luonnollisesti myös irtokarkeilla, leivoksilla (löytö: Lidlin mustikkapiirakka € 1,99 - hah!) ja jopa perunalastuilla, joita en yleensä syö ikinä! Mitä helvettiä?

Inhoan tätä piirrettä itsessäni. Tekeekö kukaan muu näin? Eihän siinä mitään, jos vaikkapa ottaa ihan tietoisesti taukoa liikuntaan, mutta miksi pitää myös sabotoida itseään ikäänkuin rankaisuna ja mättää epäterveellistä moskaa naamaansa. Mitä se auttaa? Vaikutushan on tietenkin täysin päinvastainen; häpeä, oksettava olo, itseinho. Yäk. Tähän päälle omalla kohdallani se, että kun olen tällä hetkellä työttömänä, niin ikävän fiiliksen iskiessä päälle näköjään myös annan sitten vuorokausirytmin heittää häränpyllyä….joka sekin sitten vain lisää (negatiivista) vettä myllyyn.

Jossain vaiheessa sitten -onneksi- yleensä kuitenkin pääsen siihen pisteeseen, että itseinho on sitä luokkaa, että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin palata ruotuun. Tänään on se päivä (thank god!). Mietin eilen illalla, etten halua pilata terveyttäni, en fyysistä enkä psyykkistä, antamalla itseni vaipua epätoivoon ja tekemättömyyden vaisuun olotilaan. Jos tämä työttömyys tästä vielä jatkuukin, on edessä todella pitkä ja synkkä syksy & talvi, jos en tee itselleni sitä hyväksi todettua päivärytmiä: ylös viimeistään kahdeksalta, sähköpostit & muut nettiasiat pois alta aamupalan yhteydessä. Sitten salille tai lenkille, lounaan tekoon, ehkä vielä iltapäivä/iltakävely…ja kenties meditointia, lukemista, jotain mieltä nostattavaa.

Armollisuutta ei myöskään saa unohtaa, ei toki. Olenhan kuitenkin nämä menneet kolme viikkoa raahannut ruhoni ulos useimpina päivinä, ja tehnyt ainakin jonkinmoisen kävelylenkin ulkona luonnossa….joten peli ei vielä ole menetetty. En koskaan ole niin alas vielä vajonnut, että jumittuisin neljän seinän sisälle päiväkausiksi; itselleni maksimi on 1-2 päivää, sitten on pakko päästä raittiiseen ilmaan. Joten…..annan anteeksi itselleni tämän kolmen viikon sabotaasin, ja huomenna maanantaina alkaa taas uusi, reippaampi ajanjakso!

Mukavaa alkavaa viikkoa sinullekin, olipa se sitten reipas tai ei :)