Terapian testausta, toivoa, sinnittelyä

Kävin äskettäin tutustumiskäynnillä psykologin luona. Vastaanotto oli ilmainen, ja kesti 45 minuuttia. Tällainen mahdollisuus maksuttomaan tutustumiskäyntiin on mielestäni todella hienoa: ainahan ei ole niin sanottua että psykologin kanssa henkilökemiat natsaavat. Henkilö, jonka vastaanotolle poikkesin, tarjoaa ratkaisukeskeistä lyhytterapiaa, mutta hänen palvelunsa eivät kuulu Kelan piiriin. Olin kuitenkin ajatellut, että ehkä voisin omakustanteisesti kerran kuukaudessa käydä psykologin kanssa juttelemassa saadakseni työkaluja tämän työtilanteesta johtuvan ahdistuksen käsittelemiseen - ahdistuksen, joka on vallannut koko elämäni, pretty much. Työsuhde on vuokratyösuhde, johon ei vielä edes kuulu työterveyshuolto, joten omatoimisesti tässä pitäisi joku ratkaisu löytää.

Vaikka kyseessä onkin ratkaisukeskeinen lyhytterapia, jossa nimensä mukaisesti yritetään löytää ratkaisua ehkä johonkin tiettyyn, akuuttiin ongelmatilanteeseen, niin tämä terapiamuoto ei toki sulje pois koettujen traumojen käsittelyä ja kokonaisvaltaisempaakin terapiaa. Aika useinhan se kyvyttömyys kestää tietynlaisia tilanteita voi johtuakin jostain menneestä, käsittelemättömästä traumasta, joka puskee sitten pintaan ahdistuksena ja mahdollisesti epäterveinä käyttäytymismalleina. Tuo lyhytkestoisuus sitten: kuulemma tällainen lyhytkestoinen terapia voi pitää sisällään vaikkapa 5-15 käyntikertaa. Itselleni tuli kuitenkin yllätyksenä, että siellä vastaanotolla tulisi käydä aika tiheästi. Psykologi kertoi, että hänen asiakkaansa tulevat vastaanotolle tavallisesti kerran viikossa, joskus myöhemmin kenties joka toinen viikko - eli se oma ajatukseni kerran kuukaudessa tapahtuvasta vastaanotosta ei nähtävästi olisikaan suositeltavaa. Tämä on ikävää, sillä en missään tapauksessa halua tai pysty laittamaan kuukausitasolla satoja euroja psykologilla käyntiin. Kun klikkailin Kelan sivuilta löytyvää psykologien listaa pienemmän omakustannushinnan toivossa, niin suurin osa heistä ei enää ota uusia Kela-asiakkaita (ehkä Covid-aika on saanut ihmiset hakemaan niin paljon terapiaa, että resurssit eivät enää riitä?). Äh. Tämä psykologi, jonka luona kävin, oli mukava nainen, mutta eihän sitä yhdellä kerralla ehditty paljoa muuta käydä läpi kuin esittelyt, ja meikäläisen elämäntarina traumoineen pikakelauksella. En ole koskaan käynyt varsinaisessa terapiassa lukuunottamatta paria viiden kerran jaksoa, kun työnantaja on tarjonnut sen mahdollisuuden osana työterveyshuoltoa. Viiden kerran jälkeen sitten en ole jaksanut alkaa viemään asiaa eteenpäin; olen jäänyt siihen käsitykseen, että Kelan terapiaan päästäkseen täytyy käydä läpi melkoinen byrokratiaruljanssi. Ehken ole sitten aikaisemmin lopulta kokenut, että olen ollut todella terapian tarpeessa, hah! Mitä nyt sitten? En oikeasti tiedä. Ehkä yritän vielä käydä läpi Kelan psykologilistaa…ehkä vain jatkan tätä itsekseni sinnittelyä. Kuten edellisessä postauksessani mainitsinkin, mielessä on taas ‘uusi suunnitelma’ - siitä voinen kertoa parin viikon kuluttua lisää, mikäli se manifestoituu. Tämä on vain todella raskasta taas; yksin miettiä näitä asioita, ja tehdä päätöksiä omiin tunteisiin ja ajatuksiin nojautuen. Juuri siksi olin ajatellut, että olisi hyvä jutella ammatti-ihmisen kanssa; saadakseni vähän ulkopuolista perspektiiviä. Mutta enköhän tämäkin jotenkin hanskaa; onhan tämä jo niin tuttua kauraa jo vuosikymmenten ajalta.

Kirja, jonka mainitsin myös ohimennen edellisessä postauksessani, eli Maaret Kallion ‘Voimana Toivo’, on ollut minulle melkoisen hyvä tuki tässä menneiden viikkojen aikana. Ehkäpä tämä on sitten se meikäläisen versio terapiasta, Kallion vastaanotolle kun ei pääse varmasti ainakaan pariin vuoteen pitkien jonojen vuoksi! Kallio muistuttaa kirjassaan siitä, miten on ok olla elämässään joskus hukassa, ja miten tärkeää on joskus myös antautua surulle ja epätoivolle sen sijaan, että yrittäisi jatkuvasti vain tsempata ja tsempata, aina vain selviytyä ns. voittajana. Ja mitä se “selviytyminen” oikeastaan onkaan, isommassa mittakaavassa? Mieleen on jäänyt ystävien hyvää tarkoittavia lausahduksia vuosien varrelta, esimerkiksi tilanteessa, jossa äitini oli juuri tehnyt itsemurhan kolme vuotta sen jälkeen, kun veljeni oli tappanut itsensä: “ihan kamalaa, en tiedä miten selviät! Olet niin vahva, minä kuolisin jos joutuisin kokemaan saman”. Jotkut myös ovat ihmetelleet sitä, miten voin elää sinkkuna ja yksin ilman perhettä ja sukulaisia: “En ikinä pystyisi tuohon, en ymmärrä miten kykenet elämään noin”. Itse asiassa olin melkoisen yllättynyt, kun tämä psykologikin kysyi minulta, että mistä ihmeestä minä löydän voimaa, miten olen selvinnyt kaikesta kokemastani? En tiennyt mitä vastata, joten pistin huumoriksi ja nauroin, että kaipa minä sitten olen vähän hullu, kun vaan selviän kaikesta?! Torakka ihmisen muodossa, muahahah.

Meillä ihmisillä on kuitenkin yllättävän suuret voimavarat ja kyky sopeutua uudenlaiseen elämään isojenkin kriisien jälkeen. Mikä olisi vaihtoehto? En minäkään ole valinnut tietoisesti elämää yksin; en koe olevani maailman vahvin nainen vaikka olenkin käynyt läpi asioita, jotka kuulemma olisivat kestämättömiä osuessaan jonkun toisen kohdalle. En myöskään kuitenkaan koe, että olisin selvinnyt. Ehkäpä juuri nyt, kaiken kokemani jälkeen, nämä vaikeudet kestää työpaikan haastavia tilanteita ja ihmisiä ovatkin jollakin tasolla se oire, joka nousee pintaan jostain kokemieni traumojen uumenista? Ehkä kestän melkein mitä tahansa traumaa, mutta en joka päiväistä paskaa, jonka koen merkityksettömäksi ja josta tiedän ulospääsyn olevan mahdollinen? Maaret Kallio korostaa kahta asiaa kirjassaan puhuessaan tunteista epätoivon hetkellä: pitäisi osata tunnistaa nuo tunteet tunteiksi, ja tavallaan antaa niiden tulla ja mennä, nähdä ne vain tunteina eikä välttämättä toimintaan pakottavina ‘käskyinä’. Toinen asia, jota hän korostaa on se, että jokainen tarvitsee toisen ihmisen/ihmisten tukea haastavassa tilanteessa. Voin aivan rehellisesti myöntää, että itselläni on opittavaa molemmissa: en kestä haastavaa tilannetta (töissä), ja se tunne on niin vahva, että haluan tilanteesta pois…. ja toisekseen, en pysty kääntymään asiassa kenenkään tukeen, koska olen tässä mielessä oikeasti yksin. Lopputulos? Todennäköisesti teen jatkossakin päätöksiä, jotka tunnen itselleni parhaaksi, ja joiden kanssa itse pärjään…riippumatta siitä, miltä tekemäni päätökset näyttävät muille, ja mitä seuraamuksia niistä tulee.