Lähtöruudussa keski-ikäisenä

Tasan kymmenen vuotta sitten, tuolloin keski-iän kynnyksellä eli 43-vuotiaana, irtisanouduin vakituisesta työpaikastani 16 vuoden työsuhteen jälkeen…lähteäkseni matkaoppaaksi. Jätin taakseni työnantajan, jonka leivissä olin saanut työskennellä niin kotimaassa kuin ulkomaillakin; Englannissa pari vuotta ja jenkeissä viisi vuotta. Keväällä 2011 näytti uhkaavasti siltä, että ulkomaan komennukset olisivat kohdallani historiaa - olinhan ollut takaisin Suomessa jo kohta seitsemän vuotta. Koska kaukokaipuuni ei kuitenkaan osoittanut hiipumisen merkkejä, päinvastoin, päätin ottaa tilaisuudesta vaarin kun huomasin erään matkanjärjestäjän hakevan uusia oppaita. Ehkä vähän puolileikilläänkin pistin työpaikkahakemuksen menemään, mutta siinä vaiheessa kun alkoi käydä selväksi, että saisin oppaan paikan, en enää voinut -tai halunnutkaan- jarrutella. Olihan tässä eräs nuoruuden haaveeni juuri toteutumassa!

Siinä menikin sitten nopealla aikataululla elämä uusiksi; vuokrasopimuksen irtisanominen, suurin osa omaisuutta Huutonetin kautta myyntiin tai raa’asti kaatopaikalle, ja kohta jo huomasinkin istuvani sinisillä siivillä matkalla kohti Kreetaa. En ollut koskaan edes käynyt Kreikassa tätä ennen!

Kreetaan oli helppo rakastua, miksipä ei. Täydellinen ilmasto, ihana Välimeri, välittömät ihmiset ja ne kukat ja kasvit, niin kaunista! Itse matkaoppaan työ oli myös minusta vilpittömän antoisaa ja mukavaa; ei kahta samanlaista päivää, pois toimistotyöläisen ankeasta arjesta…toisinaan en voinut edes uskoa, että olin todellakin töissä! Illuusio kuitenkin mureni todella nopeasti, ei itse työn tai asiakkaiden vuoksi, vaan yrityksen sisäisen kulttuurin takia - ehkei joku toinen olisi tilannetta yhtä dramaattisen pelottavaksi kokenut, mutta itselleni tiimin johdon aggressiivisen kommunikoinnin tapa oli aivan järkyttävä “bisneskulttuurishokki” - en ollut ikinä ennen kokenut haistattelua ja huutamista työympäristössä, apua- ja tein paniikinomaisen päätöksen palata Helsinkiin vain reilun kahden kuukauden opastelun jälkeen. Lyhyen ajan sisällä siis pistin elämäni aivan uusiksi ja naiivisti uskoin ottavani sen niin kovasti hehkutetun rohkean askeleen unelmieni perään…vain todetakseni että tuo päätös oli ollut väärä; vähintäänkin minun olisi pitänyt vakituisesta työsuhteestani irtisanoutumisen sijaan anoa vaikka vuosi virkavapaata sen sijaan, että otin loparit ja lähdin ikäänkuin loppuelämäkseni oppaaksi, hah!

Miksi kirjoitan tästä nyt, kymmenen vuotta myöhemmin?

Olen tänä päivänä 53-vuotias, ja vaikka tuolloin vuonna 2011 häntä koipien välissä hetimmiten Suomeen palattuani löysinkin taas uuden työpaikan, nämä kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet minulle yhä vain jatkuvaa oman paikkani hakemista. Olen ollut onnekas siinä mielessä, että olen aina löytänyt töitä kun yksi määräaikaisuus on päättynyt; ellen aivan heti niin vähintäänkin muutaman kuukauden sisällä. Olen kokenut myös paljon epäonnea työnantajien suhteen, ja joutunut hyväksymään sen ikävän tosiasian, että Suomessakaan ei voi välttämättä luottaa työnantajan ajavan työntekijöidensä parasta etua, tai edes noudattavan oman alansa TES:iä tai vaikkapa työaikalakeja! Olen nähnyt ja kokenut todella paljon erilaisia tapoja johtaa tiimejä, huomannut miten suuressa asemassa on tärkeä kommunikointi ja -ainakin itselleni- matala hierarkia. Olen myös saanut niin sanotusti jääkylmää vettä niskaani tajutessani, että se firma, jota ehkä olen aiemmin kaukaa ihastellut julkisen imagon, maineen ja mielikuvien perusteella, voikin olla sisältä täysin erilainen ja iso pettymys. Nämä kaikki kokemukset ovat olleet kullanarvoisia, ja vaikka tämä matka on ollut rankka, en ehkä kuitenkaan vaihtaisi päivääkään pois.

Tämän postauksen otsikkoon palatakseni kuitenkin: koen yhä olevani tällä matkalla, jonka päämäärä ja tavoite on itselleni yhä kysymysmerkki. Tämän vuoden alussa aloitin jälleen uudessa työssä, josta sitten lähdin koeajan vielä ollessa päällä pois, syistä jotka olivat ja yhä ovat minulle tärkeitä ja joiden kanssa en voinut elää. Tässä kuussa aloitin “uudessa mutta vanhassa” työssä firmassa, joka oli pitkään aikaisemmin työnantajani; nyt kuitenkin olosuhteiden pakosta kyseessä määräaikainen työsuhde ja vieläpä rekryfirman kautta. Olen onnellinen, että olen töissä - mutta nyt kun on juuri tullut täyteen tämä kymmenen vuotta ns. pätkätyöläisenä, niin olen myös tajunnut, että olen näin 53-vuotiaana aivan eksyksissä. Milloin tämä loppuu? Missä on minun paikkani? Olenko eläkeikään asti näissä määräaikaisissa työsuhteissa? Kauanko ihminen jaksaa tällaista? Kulunut vuosikymmen on opettanut minulle sen, että en pysty joustamaan työpaikan suhteen asioissa, jotka vaikeuttavat päivittäistä työntekoani tai aiheuttavat ahdistusta; työnteko on niin iso osa elämää, etten yksinkertaisesti pysty sivuuttamaan seikkoja, jotka tekevät työstä jotain muuta kuin mukavaa, tai vähintäänkin siedettävää, ilman että yöunet kärsivät tai että sunnuntaisin alkaa jo vatsanpohjassa vääntää ikävä tunne. Olen miettinyt tätä jo muutaman vuoden: olenko tässä jotenkin erilainen kuin enemmistö? Pitäisikö minun sietää enemmän, ottaa se asenne että “no työtähän se vain on”? En usko että oikeasti pystyisin tuohon, ihan jo vain senkin takia, että olen ajatuksineni aina yksin - minulla ei ole resursseja käsitellä jatkuvaa vaikeaa tilannetta työelämässä, vaikka noin yleisesti ottaen en mielestäni olekaan herkkä stressaamaan. Luulen, että jos olisin perheellinen, tai jos minulla olisi jonkinlainen turvaverkko sukulaisista ja ystävistä, niin työelämän merkitys voisi olla hitusen kevyempi eikä niin tärkeä. No, ystäviä minulla on toki, mutta ei sellaisia, joiden kanssa päivittäin tai edes välttämättä viikottain kävisin “tilannetta” läpi. Elämä soljuu eteenpäin enimmäkseen omassa seurassa omien ajatusten kanssa, ja tähän yhtälöön ei mahdu sellaista työpaikkaa, joka toisi surua ja murhetta mukanaan. Eipä sillä, että sellaista työpaikkaa soisi kenellekään turvaverkon laajuudesta huolimatta!

Koen siis todellakin, että olen taas lähtöruudussa. Parin vuoden takainen idea oman yrityksen perustamisesta kytee jossain taustalla yhä, ja ehkäpä se tässä seuraavan vuoden kuluessa voisi paremmin hahmottua tulevia vuosia varten…kaiken varalta, ehkä sivutoimisesti, ehkä joskus sitten, kun tämä Covid-kausi on menneisyyttä. Yksi asia, joka ei ole muuttunut, on se ikuinen kaukokaipuu. Ykköshaaveeni on edelleen työpaikka ulkomailla, tai sellainen työ muutoin joka ei ole paikkasidonnainen. Ehkäpä vielä ennen eläkeikää ehdin sen kokea??

Tämä kesä, nyt, mennään vielä ilman kesälomia, kotoa käsin työskennellen, katse tulevaisuudessa…ja miettien kysymystä: mikä minusta tulee isona?