Puoli vuotta kohdunpoistosta

Aika rientää, kun on hauskaa = kun ei siis enää ole menkkoja, hahaa!

Kohdunpoistoleikkauksestani on nyt kulunut piirun verran yli puoli vuotta, ja kuten aikaisemmissa postauksissani olen kertonut, niin operaatiossa otettiin pois myös munasarjat. Jos eksyit tähän postaukseen sattumalta, tai Google-haun lähettämänä, niin tuolta Archive-sivulta löydät aikaisemmat tähän aiheeseen liittyvät kirjoitukseni.

Lyhyt taustatarina: menkkani alkoivat kun olin 11-vuotias, ja teini-iästä aina viime elokuiseen leikkaukseen saakka kärsin vaikeista PMDD-oireista (PMS potenssiin sata) lähes joka kuukausi. Tuota ankeutta -erityisesti mielialojen mellastaessa suuntaan ja toiseen- kesti siis kaiken kaikkiaan 40 vuotta! Vaikka elänkin sillä periaatteella, ettei menneitä kannata murehtia ja parasta on suunnata aina katse eteenpäin, niin onhan se silti hurjaa, että lähes koko elämäsi ajan olet ollut kuukautiskiertoon liittyvän hormoniheittelyn armoilla. Lisäksi omalla kohdallani fyysiset oireet olivat aika ajoin myös todella pahat; pitkää ja runsasta vuotoa, järkyttäviä vatsakramppeja, sekä lonkka- ja alaselkäkipuja. Fyysiset oireet helpottivat väliaikaisesti noin parin vuoden ajaksi, kun vuonna 2014 kohdusta poistettiin myoomia….mutta niinpä ne pikku pirulaiset sitten vain palasivat pikkuhiljaa. Tämä kuitenkin osoittautui tällä kertaa ikään kuin siunaukseksi kohdallani, sillä myoomia oli nyt sellaisissa kohdissa, ettei niitä olisi saatu enää poistettua, ja niinpä lääkäri laittoi lähetteen koko kohdun poistoon. Omasta toiveestani myös munasarjat suostuttiin poistamaan. Jonkin sortin vaihdevuosioireita oli ehtinyt jo alkaa ennen leikkausta, joten katsottiin, ettei munasarjojen poisto enää kohdallani aiheuttaisi sellaista rajua, pelkästään leikkauksesta johtuvaa menopaussia. Ja niinhän tässä kävikin, että juuri alkaneet kuumat aallot (toki vielä lievät) päättyivät leikkaukseen kokonaan - tosin tietysti sen ansiosta, että käytän estrogeenigeeliä.

Mikä on nyt fiilis, kun leikkauksesta on kulunut puoli vuotta? No, lyhyesti sanottuna: HEMMETIN HYVÄ!

Yllättävää, miten nopeasti sitä voikaan unohtaa menneet kärsimykset, kun elää tätä “uutta normaalia”! Ei ole enää niitä päiviä, jolloin kaikki tuntuu toivottomalta, ja kun jossain sieluni sopukoissa asti istuu musta epätoivo ja se fiilis, että elämällä ei ole enää mitään annettavaa. Jossain vaiheessa minua vilpittömästi pelottikin tuo tunne, koska se oli ajoittain niin vahva, että mietin jälkeen päin parempina päivinä (joita ei välttämättä kuukaudessa ollut kuin 2-5), että tuleekohan joskus vielä se hetki, että jokin napsahtaa päässäni tuossa mustassa kuopassa ollessani lopullisesti…ja hetken mielijohteesta lopetan elämäni. Nyt tuota epätoivon tunnetta ei ole enää; se on oikeasti kaikonnut jonnekin! En tarkoita tällä, etteikö minulla olisi tässä “uudessa elämässänikin” huonoja päiviä, synkkyyttäkin joskus; se vain ei ole yhtä vahva tunne…..se ei vedä kroppaa kyyryyn, ei hidasta kävelyäni laahustamiseksi, ei saa minua itkemään tuntikausia. Minulla on myös mielestäni nyt vähän rauhallisempi ote päätöksentekoon; joskus pahimman PMDD-myllerryksen aikaan tuli hullu tarve tehdä joku random-päätös heti….yleensä joku huono päätös. Ei vain voinut odottaa, vaikka joku pieni järjen ääni yritti jostain piipittää, että ounou, odota vaikka viikko ennen kuin päätät. Nope. Tuli myös häiritseviä ajatuksia, negatiivisia siis, joita ei oikein osannut lopettaa. Muistan miettineeni, että jos narkomaanilla on tuollainen olo jatkuvasti, ja huumeilla saa sen helpotuksen ja voi tuntea itsensä taas normaaliksi…niin ymmärsin noina hetkinä sen täysin. Mieleeni tuli joskus englannin kielinen kuvaus tunteesta, jossa sanotaan että haluaa “crawl out of my skin” - hyvin epämukava, ahdistava, surullinen ja epätoivoinen tunne. Sitä olisi tehnyt melkein mitä tahansa, jotta olisi taas normaali olo - mutta mitään muuta ei oikein ollut tehtävissä, kuin hokea itselleen, että tämä on väliaikaista ja päivän tai parin kuluttua taas helpottaa…..joksikin aikaa. Enää en ole noita hetkiä kokenut ja olen tästä kyllä niin kiitollinen!

Fyysisellä puolella leikkauksen jälkeinen elämä on sujunut myös hyvin. Olen mukana Facebook-ryhmässä nimeltä Hyster-Sisters Recovery Buddies, ja kun tuossa ryhmässä on lukenut naisten leikkaus- ja toipumiskertomuksia, niin täytyy todeta, että olen vissiin aika onnekkaassa asemassa toipumiseni kanssa. Tosi monella naisella tuossa ryhmässä on ollut kuukausiakin leikkauksen jälkeen jos jonkinlaista ongelmaa, joten olen kyllä itse kiitollinen ettei mitään (ainakaan vielä!) ole omalle kohdalle sattunut. Tämä ei toki tarkoita sitä, että olisi täysin sama tunne fyysisesti kuin ennen leikkausta…sillä joitain kummallisiakin eroja on nykytilanteessa verrattuna elämään ennen leikkausta, hah! Ensimmäinen huikea -ja huikean ihana- ero on tietysti se, ettei ole enää kuukautisia eikä niihin liittyviä kipuja ja muuta oheistoimintaa (ei tamponeja, ei siteitä, ei pikkuhousunsuojia - hallelujah!). Fyysisesti oloni on erilainen myös siksi, että paino lähti putoamaan leikkauksen jälkeen ja kiloja karisi vähän yli kuusi. Ruokahaluni on muuttunut jollain selittämättömällä tavalla; toki herkuttelen vielä, näin viikonloppuisin erityisesti - mutta jokin muutos on tapahtunut. En voi sietää ähkyn tunnetta, ja annoskoot ovat pienentyneet kai tästä syystä. Minulla ei myöskään ole enää (hormoniheittelyyn liittyvää hyvin todennäköisesti) ahmimishäiriöön taipuvaisuutta, josta ennen kärsin. Syön maltillisemmin, ja olen huomannut etten oikeasti vain ole nälkäinen iltaisin…joten en syö pelkästä syömisen ilosta. Mainitsinkin tästä kai edellisessä tähän liittyvässä kirjoituksessani: tunnesyöminen on vähentynyt.

Leikkausarvet ovat lähestulkoon hävinneet näkyvistä; niitähän ei tässä laparoskooppisesti tehdyssä leikkauksessa alunperinkään toki ole kuin kolme pientä reikää, plus navassa ikään kuin piilossa yksi. Se kummallisuus sitten, josta tuossa aiemmin mainitsin: vaikka suoli toimiikin (ja toimi minulla alusta asti) normaalisti, niin jokin tuntuu erilaiselta kun käy vessassa. Joo, sorry - en aio tässä kainostella vaan kerron ihan kaiken, beware :) Veskissä käynti, olipa kyseessä ykkönen tai kakkonen, ei siis aiheuta ongelmia….mutta tuntuu erilaiselta. Siis vain erilaiselta, jep. Olen miettinyt, että olisiko mahdollista, että vaikka itselläni pieni kohtu olikin, niin kun se sieltä nyt on vedetty munasarjoineen päivineen ulos….niin kyllähän ne sisuskalut ovat jossain määrin siellä itsensä niin sanotusti uudellen järjestelleet….ja ehkäpä sitten suoli ja virtsarakkokin ovat nyt jotenkin eri asennoissa ja tämä vaikuttaa näihin tuntemuksiin? Mene ja tiedä, mutta niin kauan kuin tästä ei mitään varsinaista ongelmaa tai kipua koidu, niin samapa tuo.

Entäs muut kivut? Muistan jostain lukeneeni jo kai ennen leikkausta, että useat naiset saavat leikkauksesta muistokseen vuosikausia kestävät kivut; ymmärsin niin, ettei kipu välttämättä ole jatkuvaa, mutta ajoittaista epämukavuutta joka kivuksikin koetaan, tuolla vatsan ja leikkausalueen maastossa. Itse en missään nimessä sanoisi, että minulla on kipuja, koska se kuulostaisi siltä, että kärsin kivuista, säännöllisesti tai ehkä vain epäsäännöllisesti. Minulla on kuitenkin silloin tällöin, täysin sattumanvaraisesti, ohimeneviä kivun tuntemuksia. Kuulostaakohan tämä nyt yhtään loogiselta? Esimerkkinä voisi olla vaikka se, että olen jo iltamyöhällä sängyssä ja nukahtamaisillani…kun yhtäkkiä pistää todella ikävästi vasemmalle puolen siihen kohtaa, missä oli kai ennen toinen munasarja. Tai, ehkä alavatsaan viiltää odottamattomasti ja melko voimakkaasti, jopa niin, että täytyy vaihtaa asentoa kivun iskiessä niin vahvasti. On myös käynyt pari, kolme kertaa niin, että jonnekin sinne sisuksiin, vaginaan, tai jopa tuohon “ulkoisiin osiin”, hahah, yhtäkkiä sattuu ohimennen; luojan kiitos kipu on vain pari sekuntia kestoltaan, ja sitten häviää viikoiksi -tai lopullisestikin- mutta siis, tällaisia outouksia saattaa ilmaantua. Olen lukenut, että tämäkin on ihan normaalia sillä hermopäitä on tuhoutunut leikkauksen aikana, ja kroppa parantaa itseään joskus yli vuodenkin kohdunpoiston jälkeen.

Ajattelen siis niin, että noh, siellä ne hermot vähän venyttelevät ja kasvattelevat uusia haaroja, joten onkos tuo nyt niin vakavaa jos silloin tällöin nipistää :) Jos alkaisi tulla jatkuvia kipuja, ja sellaisia jotka eivät heti samantien häviäisi, niin ilman muuta lähtisin tutkimuksiin. Tällä hetkellä kuitenkin koen, ettei minulla ole varsinaisia kipuja ja elämänlaatu on roimasti parempi kuin ennen leikkausta. Vielä en ole päättänyt, että varaisinko ajan gynelle vielä tässä nykyisen työsuhteeni aikana. Meillä kuuluu yksi vuosittainen gynekologin vastaanotto työterveyshuoltoon, ja juuri työterveysgyneltä sain lähetteen viime kesäkuussa tähän leikkaukseen. Ajattelin, että olisi ehkä ihan hyvä idea käydä vielä ennen työsuhteen loppumista tarkastuksessa….hän varmaan siinä samalla näkisi, miten sisuskalut ovat toipuneet ja onko esimerkiksi arpikudosta kasvanut minnekään (sehän voi aiheuttaa kipua).

Nykytilanne on siis joka tapauksessa omasta mielestäni ihanteellinen, enkä kadu leikkausta yhtään. Edelleen olen kuitenkin sitä mieltä, että toipuminen on täysin yksilöllistä ja ne riskit täytyy vain omassa mielessään käydä läpi, kun leikkausta harkitsee. Vaakakupissa painaa varmasti leikkauksen syy ja nykytilanne; itse olisin ollut tähän leikkaukseen valmis kai jo 10 vuotta sitten jos se olisi minulle suotu….mutta parempi myöhään, kuin ei milloinkaan! Jos terveys ja elämä tässä kantavat, niin saanpahan ainakin vielä kokea tämän tasaisemman elonkin ilman epätoivoa ja ailahtelevaa mieltä :)