Vuoden 2019 elokuussa minulta poistettiin sekä kohtu että munasarjat. Blogistani löytyy muutama postaus liittyen tähän aiheeseen; nuo aikaisemmat kirjoitukset voi hakea blogi-sivulta kirjoittamalla hakusanaksi “kohdunpoisto”. Kirjoittelin tuolloin ajatuksiani jo ajasta ennen leikkausta, sekä kuvasin omaa toipumisaikaani ja senkin jälkeistä elämääni aiheeseen liittyen. Lyhyenä yhteenvetona tämän postauksen alkusanoiksi voisin mainita, että kuukautiseni alkoivat 11-vuotiaana ja ehkä noin 16-vuotiaasta lähtien olin (tätä koskaan tajuamatta) aikamoisen hormonihelvetin pyörityksessä aina munasarjojeni poistoon asti. Vasta vuonna 2008 eli ollessani 40-vuotias päädyin puolivahingossa psykiatrin puheille, ja hän älysi kysyä, että voisivatko äärimmäiset mielialojen heittelyt mahdollisesti linkittyä kiertoni ajankohtaan. Bingo! 💯 Tuolloin sain siis PMDD-diagnoosin, joka oireyhtymä oli vielä tuossa vaiheessa melkoisen tuntematon sairaus vielä lääkäripiireissäkin (ainakin Suomessa). Lääkäri ehdotti, että alkaisin syömään SSRI-lääkkeitä aina kaksi viikkoa ennen kuukautisia, mutta en sitten lopulta kuitenkaan reseptiäni käyttänyt. Seuraavat kymmenen vuotta sinnittelin jotenkuten, välillä hukkuen toivottomuuden pimeään kuiluun, toisinaan nauttien harvinaisista “normaaleista” päivistä - jotka kuitenkin vähenivät vähenemistään, kun perimenopaussioireet sekoittivat kierron täysin. Enää en pystynyt edes hakemaan lohtua kalenterista odottaen päiviä, jolloin en olisi itsetuhon tai sekopäisyyden partaalla. Mielialat heittelivät täysin hallitsemattomasti ja jo viisi vuotta ennen kohdunpoistoleikkaustani olin ensimmäisen kerran lähes rukoillut pääseväni leikkaukseen. Tätä ei minulle kuitenkaan tuossa vaiheessa suotu, vaan sen sijaan kohdusta kaavittiin muutamat myoomat pois, ja sanottiin että hormonikierukka voisi auttaa (en halunnut kierukkaa, koska aiempiin kokemuksiini perustuen uskoin olevani yliherkkä keltarauhashormonille).

No, viimein siis 51-vuotiaana minulle kävi niin, että kohtuun oli ilmestynyt taas myoomia, ja gynekologi totesi, että pari niistä oli niin hankalasti kiinni, ettei niitä saataisi leikkaamalla pois. Sain siis vihdoinkin lähetteen kohdunpoistoleikkaukseen, ja PMDD:n vuoksi pyysin myös, että munasarjani poistettaisiin. Tähän suostuttiinkin ilman vastaväitteitä, koska ikää alkoi jo olla tarpeeksi 🥳

Heti leikkauksen jälkeisenä päivänä aloin käyttämään estrogeenigeeliä, ja avot, elämäni muuttui kertaheitolla. Vaikka tavallinen arki oli edelleen tavallista arkea, ja elämässä oli edelleen ne omat vastoinkäymisensä, niin en enää vajonnut epätoivoon tai laahustanut kyttyrässä murheen murtamana. Aggressiivisuus, lyhytpinnaisuus ja hetken mielijohteessa tehdyt, joskus järjettömätkin päätökset jäivät menneisyyteen. Noh, olen toki erittäin tyypillinen Oinas ja perusluonteeni on jo itsessään joskus vähän ns. vaikea - mutta kun munasarjat poistettiin ja estrogeenigeelin avulla aloin saamaan tasaisen määrän estrogeenia kehooni, niin ne pahimmat oireet ja hormoniheittelyt poistuivat täysin. Tällä on ollut aivan sanoinkuvaamaton vaikutus elämääni, enkä ole edes osannut ajatella sitä päivää, jolloin geeli mahdollisesti lakkaisi vaikuttamasta! Siis mitä - tuo geeli ei vaikutakaan aina ja ikuisesti?? 🤯

Minun on hankala hahmottaa, että milloin tarkalleen aloin tajuamaan, että kaikki ei nyt ole ihan niinkuin pitäisi. Kun katson menneitä kuukausia taaksepäin, niin arvioisin, että ehkä joskus vuodenvaihteen jälkeen aloin ihmettelemään mielialaani. Oli yllättäen päiviä, jolloin tajusin, että olisin voinut tihrustaa itkua, vaikkei siihen mitään syytä ollutkaan. Sitten tuli näitä klassikkohetkiä, että vaikkapa haarukka putosi lattialle ja se aiheutti niin järkyttävän sisäisen raivonpuuskan, että olisin voinut potkaista kaapin ovesta jalan läpi 😅. Alkoi ilmetä sitä vanhaa tuttua toivottomuutta; aamuisin on ollut todella vaikeaa päästä sängystä ylös, liikunta on jäänyt suurimmaksi osaksi aikomuksen tasolle, työ ei kiinnosta yhtään. Mietin muutaman viikon, että ehkä tämä johtuu pitkästä ja pimeästä talvesta; olen ollut myös äärettömän väsynyt ja ajattelin, että talven mentyä tämä ankeus varmaan hälvenee. Sitten hoksasin myös, että ei hemmetti, missä libido? Kun ei ole aktiivista seksielämää, niin tämä kesti hetken tajuta - mutta tässä vaiheessa aloin tajuamaan, että nyt taitaa olla kyse menopaussioireista. Samalla myös aloin huomaamaan, että iltaisin saattoi tulla sellainen lievähkö kuuma hetki, jolloin piti ottaa äkkiä huppari pois vähäksi aikaa…kunnes tuli taas kylmä 😁 Sitten parin ystävän kanssa juteltuani kuulin, että heille oli käynyt samalla tavalla; se on siis aivan normaalia, että joidenkin vuosien jälkeen estrogeenigeeli ei enää imeydykään, ja täytyy alkaa harkitsemaan mahdollisesti muita keinoja. Voihan 🤬sanon minä. Tässäkö tämä oli, reilut viisi vuotta normaalia elämää…ja nyt taas edessä samat paskat haasteet mielialojen kanssa.

Molemmat ystäväni saivat lääkäriltä sittemmin geelin sijaan reseptit estrogeenille pillerin muodossa, ja molemmat saivat tästä myös avun. Tästä rohkaistuneena myös itse varasin ajan lääkärille, ja sain oman terveysasemani kautta ajan yleislääkärille. En tiedä oliko tämä ihan fiksu ratkaisu; ehkä olisi pitänyt mennä sen sijaan heti gynekologille? Joka tapauksessa tämä lääkäri ei halunnutkaan antaa minulle reseptiä estrogeenipillerille, koska menin mainitsemaan, että minulla on elämäni aikana ollut muutama aurallinen migreenikohtaus. Siis oikeasti, näitä kohtauksia muistan ehkä kaksi tai kolme, eivätkä ne koskaan ole olleet sellaisia kohtauksia, että sen näköhäiriön lisäksi olisin ollut edes huonovointinen. Lääkäri myös sanoi, että migreeni ei varsinaisesti ole estrogeenilääkityksen vasta-aihe, mutta mutta…kun se SAATTAA kuitenkin ehkä maybe nostaa aivoinfarktin riskiä, niin ehkei ole hyvä idea alkaa syömään estrogeenia pillerimuodossa (ihon kautta otettuna estrogeeni on turvallisempaa). Mielenkiintoista on, että toisen ystäväni lääkäri (gynekologi) ei ollut edes kysynyt, että onko ystävälläni koskaan ollut migreeniä 🙄

Siinä lääkärin vastaanotolla istuessani purin hammasta yhteen yrittäen välttää hormonihermoromahdusta. Tein selväksi, että minun elämäni ei ole elämisen arvoista, jos joudun ottamaan takapakkia ja palaamaan siihen helvettiin, jossa olen täysin mielialojeni armoilla ja minusta tulee yliherkkä akka, joka saa hepuleita sekä töissä että ystävien ja mahdollisten sulhasehdokkaiden seurassa. En myöskään halua heittää hyvästejä seksuaalisuudelleni, joka ihan omassa itsellisen naisen elämässänikin on arvokas valopilkku ilman miestäkin. Jotenkin pystyin hillitsemään itseni lääkärin varovaisesti ehdottaessa, että jospa alottaisimme estrogeenilaastarilla ja palaisin asiaan parin kuukauden kuluttua, mikäli laastari ei auta laisinkaan. Päässä pyöri kuitenkin mustia ajatuksia…”En suostu, perk*le, haluan sitä estrogeenia ja mieluiten pillerinä”. Mutta minkäs teet, en ihan sillä tasolla (vielä) ollut, että olisin alkanut kyynelehtimään siinä terveysasemalla - joten otin vastaan laastarireseptin (joka on 0,075mg eli ei edes sitä vahvinta tasoa, pah).

Nyt olen siis elellyt puolitoista viikkoa laastarit takapuolessa. Laastari on aika pieni kooltaan ja se pitää vaihtaa kahdesti viikossa. Totta puhuen laastarin käyttö on minusta helpompaa ja jotenkin mukavampaa, kuin geelin kanssa läträäminen. Vielä en osaa oikein sanoa, että onko vaikutus alkanut. Ehkä jollain tasolla kyllä, sillä juuri eilen tajusin, että jo jonkin aikaa todella kipeänä olleet nännit eivät enää satu ollenkaan 😬 (nänni/rintakipu voi olla oire estrogeenin puutteesta ja alkoi minulla jokunen viikko sitten). Kuumia aaltoja tai -hetkiä on myös mielestäni selkeästi vähemmän. Ne kaksi tärkeintä, mielialat ja libido, ovat vielä kysymysmerkkejä. Uskaltaudun ehkä sanomaan, että en ole ollut enää itkuherkkä, ja EHKÄ olo on hieman tasaisempi siinä mielessä. Libido on mielestäni kyllä vielä heikko verrattuna normaaliin. Lääkärin mielestä laastarien vaikutus voi alkaa vasta kahden kuukauden kuluttuakin, mutta sovimme, että testaan kuukauden ja jos ei MITÄÄN eroa huomaa, niin sitten uusi vastaanottoaika ja harkitaan sitä pilleriä. Tein kuitenkin hieman muutosta tähän suunnitelmaan siinä mielessä, että varasin toukokuulle etäajan Turussa vastaanottoa pitävälle gynekologille, Riina Kataiselle. Tämä lääkäri vaikuttaa tietävän paljon menopaussista ja siihen liittyvistä hoitomuodoista ja seksuaalisuudesta. Kannattaa käydä lukaisemassa hänen sivujaan, jos olet yhtään kiinnostunut aiheesta. Ehkä olisin Helsingistäkin löytänyt asiantuntijan (saa vinkata, jos sinulla on hyvä gyne), mutta vaikutuin niin Kataisesta, että halusin nimenomaan hänen kanssa asiasta jutella.

Edessä on siis nyt seitsemän viikkoa elämää laastarit perseposkissa, ennen kuin pääsen keskustelemaan Kataisen kanssa. Tämä lienee riittävän pitkä aika sen selville saamiseen, että miten laastarit toimivat…tai eivät toimi 🙃 Kirjoittelen päivitystä tilanteeseen tuon vastaanottoajan jälkeen viimeistään. Jos sinulla on aiheesta kommenttia tai vinkkejä, niin ottaisin niitä ilomielin vastaan - joko ihan tähän blogin kommentteihin muidenkin avuksi, tai sitten vaikka yksityisviestilläkin: missmaruzella at gmail piste com (tällä lailla hassusti tähän kirjoitettuna välttääkseni bottien viestitulvaa).

Ennen toukokuuta tässä ehtii vielä tapahtua kuitenkin muutakin! Huomenna täytän 57 vuotta, jee - ja ensi viikon lauantaina lähden kolmeksi päiväksi Pariisiin 💞 Kyseessä on tavallaan ensimmäinen soolomatkani, sillä vaikka olenkin yksin muuttanut ulkomaille muutamaan otteeseen, niin jostain syystä varsinainen reissailu on aina tapahtunut ystävien kanssa. Pariisissa en ole vielä käynyt (noloa, I know), joten olen innoissani sekä kohteesta, että ensimmäisestä soolomatkastani. Kirjoittelen tunnelmista jälkikäteen.

Ihanaa kevättä sinulle 🌻