Syyskuinen aamu Floridassa 20 vuotta sitten

Olen toimistollani jo työn touhussa syyskuisena tiistai-aamuna Fort Lauderdalessa, kun puhelimeni soi. Näen näytöltä, että kyseessä on sisäinen puhelu, kollegani soittaa minulle toimistorakennuksemme toisesta siivestä. Good morning, hihkaisen puhelimeen iloisena - mutta työkaverini ei vastaa samaan iloiseen äänensävyyn; hän kysyy melkein kuiskaamalla: have you seen the news yet? Ei, en ole kuunnellut uutisia tänä aamuna, miksi?

A plane has crashed into the World Trade Center, hän sanoo vähän äänekkäämmin - they just said it in the news!

Oh, a Cessna you mean? Automaattisesti oletan siis, että joku toope on pienkoneella lennellessään jostain kumman syystä ajautunut Manhattanin ylle ja törmännyt toiseen kaksoistorneista. Työkaverillani ei ole tarkempaa tietoa koneesta, onnettomuus on tapahtunut kirjaimellisesti muutama minuutti sitten, ja hän vain halusi kertoa uutisen, koska se kuulostaa niin uskomattomalta. Lopetamme puhelun ja jatkan töitäni sen enempää asiaa ajattelematta.

Tämä ja muut kuvat tässä postauksessa omasta valokuva-albumistani vuodelta 1994, jolloin asuin Manhattanilla.

Kuluu tuskin kymmentä minuuttia, kun puhelimeni soi taas ja näen, että sama kollega siellä taas minua tavoittelee. Selkeästi hätää äänessään hän nyt melkein huutaa: another plane has just hit the towers! Come over, it’s in the news and the boss has his TV on in his office! Vielä näin kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin on vaikea kuvailla sitä tunnetta, jonka nuo sanat aiheuttivat - ehdin juuri pyörähtää työtuolillani ympäri ja kertoa samassa huoneessa olevalle työparilleni mitä juuri kuulin puhelimessa, kun esimiehemme kiiruhtaa viereisestä toimistosta meidän luokse, ja kysyy olemmeko kuulleet mitä on juuri tapahtunut. Sitten jo olemmekin menossa juoksujalkaa rakennuksen toiseen siipeen, jossa toimitusjohtajamme on tosiaan laittanut TV:n huoneessaan päälle, ja muut yrityksen työntekijät ovat asettumassa ison neukkaripöydän ympärille uutisia seuraamaan. Joukossa on myös Suomen konttoriltamme pari henkilöä - me kaikki tuijotamme niskat vinossa NBC:n uutistenlukijaa kuunnellen kauhistuneina noita käsittämättömiä sanoja jotka ryöppyävät hänen suustaan, samalla kun taustafilmi pyörittää suoraa lähetystä Manhattanilta, kaksoistornien ollessa tulessa ja ihmisten rynnätessä pakoon paniikissa aivan silmiemme edessä.

Battery Park, NYC - ja meikäläinen penkillä oikein hyväryhtisenä, haha! Vuosi 1994 - asuin aivan WTC:n lähellä.

Tuo aamu eteni kuin painajaisessa; TV-ruutu näytti karmaisevaa kuvaa New Yorkista, ja aivosi yrittivät järkeillä että eihän tämä voi mitenkään olla totta! Olimme katsoneet ruutua vajaat 40 minuuttia, kun suorassa lähetyksessä uutiskuvat siirtyivät New Yorkista Washingtoniin, ja uutistenlukija ilmoitti että myös Pentagoniin on törmännyt matkustajakone, joka oli kaapattu - ja että ilmeisesti jossain yläilmoissa on vielä ainakin yksi kaapattu kone. Pakko myöntää, että tuossa vaiheessa kävi itselläni mielessä, että tässäköhän tämä nyt oli - siis hetken aikaa ehdin ajatella, että on käynnistynyt joku suurhyökkäys Yhdysvaltoja kohtaan, ja ihan pian myös Florida räjähtää taivaan tuuliin! Siinä kuitenkin istuimme tuoleihimme liimattuina varmaan kolmisen tuntia, ja näimme myös livenä kun World Trade Centerin tornit romahtivat alas vuorollansa. Se oli vähintäänkin yhtä järkyttävää kuin ajatus kaikista menetetyistä ihmishengistä; ehkä se kuulostaa raa’alta, mutta koska nuo rakennukset olivat entisillä kotikulmillani, ja minulla oli New Yorkiin niin vahva tunneside, niin noiden tornien katoaminen kirjaimellisesti pölynä ilmaan oli myös todella traumaattista - puhumattakaan siitä, miten televisiossa näkyi selkeästi kuinka monet ihmisraukat syöksyivät pilvenpiirtäjistä tulipaloa pakoon, kohti kuolemaansa alas kadulle. En ikinä unohda sitä näkyä.

En myöskään varmaan ikinä tule unohtamaan syyskuun 11. päivää seuranneita viikkoja ja kuukausia. Tunnelma joka eteläisessä Floridassakin oli, tuntui surun lisäksi jonkinlaisena lempeytenä. Tätä on vaikea kuvailla, mutta esimerkiksi ruokaostoksilla ollessani koin, että ihmiset hymyilivät toisilleen enemmän, olivat ystävällisempiä ventovieraillekin - joskin muslimit varmasti noihin aikoihin saivat kokea pitkiä katseita ja epäreiluja ennakkoluuloja. Ehkä koomista, mutta itsellänikin oli usein aivan tunteet pinnassa, ikäänkuin olisin ollut amerikkalainen ja osa “meitä”. Muistan eräänkin kerran, kun jostain ajelin kotiinpäin, ja autostani bongasin jossain korkean kerrostalon parvekkeella Yhdysvaltain lipun liehumassa (näitä ilmaantui sinne tänne) ja aivan herkistyin kyyneliin sen nähdessäni. No, noloa tai ei, tunnelmat ja tunteet olivat kyllä mielenkiintoiset itsellenikin noina kuukausina, ja tuo aika myös kaikkinensa sellainen, jota tuskin tulen unohtamaan.

Näitä torneja tuijotin ihastuksissani joka ikinen päivä Manhattanilla asuessani, kulkiessani niiden ohi jalkaisin töihin päivittäin 💜

Tuskinpa tuo tapahtuma ja tämä päivämäärä moneltakaan meistä koskaan unohtuvat, vaikka vuodet ja vuosikymmenet vaihtuvat. Katsoin toissa viikolla Netflixilta dokumentin, jossa käsiteltiin sotaa terrorismia vastaan (Turning Point: 9/11 and the War on Terror), ja sarja alkoi luonnollisestikin syyskuun 11. päivän iskuista kertoen. Olin ehkä vähän yllättynytkin, miten vahvasti reagoin kun näin taas, ties monennenko kerran, tuon kaiken kauhun TV-ruudulla. Todennäköisesti katsoin niin paljon noita uutisia ja dokumentteja aiheesta silloin heti näiden hyökkäysten jälkeen, että tuo kaikki palautuu hyvin selkeästi mieleen vielä tänä päivänäkin.

Toivoa sopii, että 9/11 jäisi viimeiseksi tragediaksi laajuudessaan…tosin joka ikinen terroristi-isku missä päin maailmaa tahansa on liikaa, ja joka ikinen näissä järjettömissä iskuissa menetetty ihmishenki on muistamisen arvoinen. Never forget.