Hyvät & pahat: 2018

Mitä mietin, kun katson taaksepäin vuotta 2018? Suurimmat muutokset ja pelot, sekä ajoittain myös voitot, liittyivät työelämään….ja sama trendi näyttää aloittavan myös vuoden 2019.

Keväällä 2018 irtisanouduin työpaikasta, jossa olin ollut reilun vuoden. Työ oli mukavaa ja työkaverit kivoja, kunnes tiimissämme vaihtui esimies, joka sitten asiattomalla käytöksellään pilasi kaiken. En tiedä, kuulostaako lähteminen jonkun toisen korvaan radikaalilta päätökseltä; olinhan toki ainoa tiimissämme, joka irtisanoutui saatuamme (täysin aiheettomat) haukut esimieheltämme. Tämä tapahtui muutaman kuukauden ahdistavan ilmapiirin jälkeen; esimies oli töissä vuoron perään kuin perseelle ammuttu karhu (omalle tiimilleen, ei muille) ja toisinaan lauleskeli ääneen onnensa kukkuloilla, ja mielialoistaan riippuen oli joko normaali ihminen, tai sitten vastaavasti aggressiivinen ja ikävään sävyyn puhuva mikromanageri. En siis ottanut lopareita yhden ikävän palaverin jälkeen, vaan tilanne oli ollut päällä jo jonkin aikaa. Muu tiimi oli samaa mieltä esimiehen käytöksestä, niinkuin myös HR joka sittemmin otti asian esille koko tiimin kanssa (irtisanoutumiseni jälkeen). Myös esimies itse pyysi käytöstään anteeksi, mutta teki sitten kuitenkin selväksi että oli sitä mieltä, ettei hänen johtamistavassaan ollut kuitenkaan mitään väärää tai epäkorrektia. Olin asiasta täysin eri mieltä, ja mitä voin tuossa tilanteessa tehdä; kyseessä oli kuitenkin suhteellisen pieni työyhteisö, joten siirto toiseen tiimiin ei ollut mahdollinen kun paikkoja ei ollut auki. Koin itse, että minun oli “pakko” lähteä.

Löysin heti perään uuden työn, joka tuntui kuin lottovoitolta kaiken -excuse my French- koetun paskan jälkeen. Iso, nimekäs talo, jenkkifirma - paperilla täydellinen. Kyseessä oli lyhyt määräaikaisuus vuokrafirman kautta, mutta tuumasin että eiköhän jatkoa kuitenkin ole tarjolla. Heti ensimmäisinä päivinä pikkuruisen tiimimme vanhin jäsen, joka oli ollut talossa 25 vuotta ja rapiat, veti minut sivummalle ja kysyi pahaenteisesti: “Kerrottiinko sinulle mitä tässä tiimissä on tapahtunut?” Vatsanpohjassani muljahti ikävästi, kun sanoin että juu, ymmärtääkseni henkilö, jonka tilalle tulin, jäi eläkkeelle. Kollegani halusi avautua minulle asian todellisesta laidasta, ja kertoikin sitten vuolaasti miten edeltäjäni oli “savustettu” ulos firmasta ja miten tämä yritys oli aivan kauhea paikka olla töissä! Hymyilin väkinäisesti, enkä lähtenyt keskusteluun sen enempää mukaan. Tulevien viikkojen aikana yritin naiivisti ehdottaa tiimille, että negatiivisuuden ja työnantajan/työkalujen/työolosuhteiden parjaamisen sijaan olisi ehkä mahdollista yrittää “ajatella positiivisesti”? Tiimin pari uudempaa jäsentä komppasivat tätä, “mutta”….. eli joka päiväinen keskustelu oli aamusta työpäivän loppuun saakka jatkuvaa valitusta siitä, miten mikään ei toimi, kukaan ei välitä jne. Tämä ahdistava loppumaton valitus ja se, etten ollut vielä neljännen viikon loppuun mennessä päässyt tekemään vielä yhtään oikeita töitä vaikutti sitten minuun niin, että lähdin koeajalla paikasta pois. Minulla ei yksinkertaisesti ollut tuossa vaiheessa henkisesti voimia jäädä heti perään edellisen työpaikan huonon kokemuksen jälkeen yrittämään “selvittää” uutta ongelmatilannetta……halusin epätoivoisesti vain pois, pois…ja niinpä tein (taas) tuon ratkaisun. Hullua? Olisitko sinä jäänyt ja sinnittellyt?

Nykyisessä työssäni olen periaatteessa viihtynyt hyvin, mutta tällä kertaa on edessä mahdollisesti isompi ongelma. En viitsi blogissa tästä (vielä) kirjoitella, mutta sanottakoon vaikka näin yleisesti, että Työehtosopimukset ja työaikalait ovat onneksi olemassa, ja Työsuojeluviranomainen on aina valmiina apuun, mikäli huomaat että työpaikallasi saattaa olla asioita, jotka ovat väärin mutta jotka vain niin sanotusti lakaistaan maton alle. Jos luet tätä ja mietit, että ei voi olla totta - niin juu, olen ihan samaa mieltä! Olen tässä pari viikkoa yrittänyt miettiä, että onko vika mahdollisesti kuitenkin minussa?! Pitäisikö minun vain olla onnellinen siitä, että on se työpaikka, tai että olen “päässyt” tietyn firman palkkalistoille? Pitäisikö ajatella, että nooh, tämäkin työsuhde kestää vain päivämäärään X, että kaipa tässä täytyy vain suostua epäkohtaan A ja B, olkoonkin, että nämä asiat suoranaisesti vaikuttavat jopa vapaa-aikaani (tai sen puutteeseen)? Joskus tuntuu, että elämä voisi ehkä ollakin helpompaa, jos olisin tuo ihminen. Olen ihan työurani alusta saakka puuttunut aktiivisesti ja estoitta mahdollisiin epäkohtiin työpaikoillani, ja jos en ole pystynyt asioihin vaikuttamaan, en ole epäröinyt vaihtaa työpaikkaa. Suurin osa työsuhteistani on kuitenkin onneksi ollut ilman ongelmia sinä aikana, kun vuodesta 1990 olen ollut työelämässä mukana.

Työasioiden ulkopuolella vuosi 2018 oli kai ihan jees, tosin olen kyllä vähän pettynyt itseeni, koska ihan jees ei ole se, mitä elämältäni toivoisin. Olen varmasti aikaisemminkin maininnut, että olen sitä tyyppiä, joka aina jollain tasolla lamaantuu, kun isot asiat ovat kesken tai vaikeassa jamassa; työllä on kuitenkin iso vaikutus koko elämään, joten kun siihen liittyy iso ongelma, olen aivan kädetön muunkin elämän suhteen. Viime kesä ja alkusyksy, eli tuo aika jonka ehdin olla työttömänä ennen nykyistä työtäni, olikin ihanaa lepoa sielulle. Jep, myönnän avoimesti, että vaikka taloudellinen taakka toki olikin siinä tilanteessa sitten se, joka aiheutti huolta, niin kuitenkin tuo breikki työelämästä kaiken koetun jälkeen oli suurimmaksi osaksi positiivinen kokemus. Kesä oli pitkästä aikaa hyvä säänkin puolesta; makasin rannalla, juoksin ulkona, luin, istuin parvekkeellakin vain siitä silkasta ilosta, että oli lämmin….eikä minulla ole edes parvekekalusteita :)

Hyviä asioita vuoden 2018 aikana olivat myös terveys - siitä täytyy aina muistaa olla kiitollinen! Mies rapakon takana oli myös jatkuvasti mukana elämässäni päivittäisten puhelinsoittojen muodossa, ja vaikka tämä odottelu onkin ajoittain rankkaa, niin hän on ehdottomasti yksi elämäni parhaista ystävistäni ja se ihminen, joka käy kanssani läpi näitä arjen taisteluja pohjamutia myöten. Olen myös erityisen kiitollinen vuokra-asunnostani, joka ei ole mitenkään hulppea, paremminkin ehkä vanha ja vaatimaton; vuokraisäntäni on kuitenkin aivan loistotyyppi eikä ole korottanut vuokraani kuin kerran tämän viiden vuoden aikana, jonka olen tässä asunnossa asunut - oma kolo on ehdottomasti yksi tärkeimmistä asioista elämässä, paikka jossa tuntee olevansa turvassa, kun kaikki muu ympärillä tuntuu joskus kaatuvan.

En varsinaisesti odota mitään vuodelta 2019. Vuosi alkaa aika ankeissa tunnelmissa tuon työkuvion vuoksi, tilanne ahdistaa ja pelottaa juuri nyt todella paljon. Myös parisuhde, vaikka voikin hyvin, ei tule todennäköisesti vielä muuttumaan konkreettisempaan suuntaan vuoden 2019 aikana. Voin vain toivoa, että vuosi ei toisi tullessaan mitään sen ikävämpää kuin mitä on jo koettu; toiveeni olisikin ehkä tasapaino. Olisikohan se mahdollista?

Kaikkea hyvää sinulle vuoteen 2019 -