Jos joku kertoisi minulle, että olen ollut työttömänä jo kuukausia, niin uskoisin sen silmää räpäyttämättä! Totuus on kuitenkin se, että vasta yksi kuukausi on kulunut siitä, kun heinäkuun 20. päivä heräsin uuteen päivään ilman työtä - irtisanouduttuani itse tosin, eli mikään ‘uhri’ en missään nimessä ole. Joka tapauksessa, aika käsitteenä on jotenkin aivan hullusti pyörähtänyt vaikeasti hahmotettavaksi asiaksi; toisaalta tuntuu, että päivät kuluvat mielettömän nopeasti - mutta toisaalta sitten juuri nyt tuntuu siitä olevan ikuisuus, kun olin vielä töissä! Mielenkiintoista on ollut huomata, että tällä kertaa olen aika nopeasti antanut itseni alkaa haahuilemaan…tiedättehän; olemaan ja elämään vähän “pellossa”, ilman mainittavia rutiineja. Joskus vuosia sitten, kun olin ensimmäistä kertaa pariinkymmeneen vuoteen työttömänä, minulla oli selkeä rytmi päivissäni - herätys viimeistään kahdeksalta, aamupalan ja viestien lukemisen jälkeen ulos lenkille tai salille, mars! Myöhäisen lounaan jälkeen ehkä pienet päikkärit, sitten taas ulos toiselle lenkille - tai vaikka jotain kotijumppaa iltapuhteiksi. Viimeistään yhdeltätoista nukkumaan, ja sama seuraavana päivänä uusiksi! Tämä kaikki tietysti ryyditettynä jatkuvalla työpaikkailmoitusten lukemisella, monta kertaa päivässä.

Entäpä nyt? Työpaikkailmoitusten jatkuva lukeminen on, myönnetään, taas lähestulkoon pakkomielle, hah! Jos joku sopiva työpaikka tällä haravoinnilla sattuisi menemään minulta ohi, niin se kyllä olisi ihme. Pari haastatteluntynkää olikin jo vähän niinkuin eetterissä, molemmat ulkomaille, mutta piti lopulta todeta elämän realiteetit ja myöntää itselleni, että ehken kuitenkaan olisi ollut valmis lentämään eteläiseen Eurooppaan reilun viikon varoitusajalla…ja ehkä kuitenkin normaali päivätyö on se juttu, jonka vuoksi ulkomaille uskaltaisin taas lähteä - ei niinkään 10-12 -tuntisia päiviä tekemään minimipalkalla. Harmillista tietysti se, että kun tässä karenssin aikana tulee käytettyä kaikki säästöt vuokranmaksuun ja elämiseen, niin mahdollisuus lähteä ulkomaille töihin hupenee luonnollisesti säästöjen hupenemisen myötä - uusi työ uudessa maassa vaatisi kuitenkin vuokraennakot ja muut muuttokuluihin tarvittavat rahat. Juuri nyt olisikin tärkeintä löytää vakituinen työ ihan tästä pääkaupunkiseudulta - voi, kuinka olisinkaan onnellinen vakituisesta työstä! Samaan hengenvetoon kuitenkin pakko lisätä, että kyllä tässä on hakemuksia lähtenyt myös määräaikaisiin paikkoihin; palkkatuloahan sekin olisi ja koskaanhan ei voi tietää, mitä lyhyistäkin työsuhteista voi poikia.

Mutta palatakseni vielä tuohon haahuiluun: yllättävän nopeasti tämän kuluneen kuukauden aikana olen siis ryöpsähtänyt niistä suunnittelemistani rutiineista. En voi oikeasti edes ymmärtää, miten paljon voisin nukkua - siis mitä hemmettiä?! Vuorokausirytmikään ei ole siis pyörähtänyt ympäri, vaan yksinkertaisesti nukkua posottelen 11-12 tunnin yöunia, ja siltikin on vaikeuksia kammeta itsensä ylös sängystä aamuisin. Tähän on pakko tulla muutos, sillä tällainen liiallinen unimäärä selkeästi vaikuttaa yleiseen vireystasoon aivan päinvastaisella tavalla, eli päivän aikana en sitten jaksaisi oikein tehdä mitään. Kuten tuolta liikuntaosiosta näkyy, niin okei, ne kävelylenkit ja ajoittaiset juoksut olen jotenkuten saanut tässä elokuun aikana päiviini mukaan….mutta salijäsenyys se vain raksuttaa menemään yhä ilman treenejä. Tämä tietysti sitten saa itselle luuserifiilikset pintaan, ja negatiivinen sykli on valmis.

Niin, ihminen on joskus saamaton ja vähän typeräkin. Tänä aamuna mietin, että voisinkohan kuitenkin katsoa tätä mennyttä kuukautta vähän humoristiselta ja armolliseltakin kantilta; ehkä minä olen tarvinnut näitä järjettömiä unimääriä hankalan alkuvuoden jälkeen? Ehkä tämä ei ole maailmanloppu, ja ehken kuitenkaan ole aivan luuseri, vaikka olenkin antanut itselleni vähän aikaa rentoutua ja…..haahuilla. Ja syödä vieläkin jäätelöä :)

Ehkä syyskuussa jo olen pirteämpi? Ehkä!

Ihanaa viikonloppua juuri sinulle, meneepä se sitten haahuillessa tai reippaillessa!