Huh heijaa, heikompaa jo huimaisi! Olen vuoden 2021 aikana aloittanut kahdesti uudessa työpaikassa - ja kahdesti olen myös irtisanoutunut. Olen myös muuttanut helmikuun alussa uuteen vuokra-asuntoon - asuttuani edellisessä asunnossani peräti seitsemän vuotta (pitkäaikaisin kotini koko elämäni aikana!). Ja mitä tuokaan marraskuu tullessaan? No lisää muutoksia!

Kaksi isoa asiaa ihmislapsen elossa ovat tietysti sekä työpaikka että koti. Olin onnekas, kun menneiden vuosien ajan työpaikkojen vaihtuessa ja sydänsurujen ja menetysten myrskyissä minulla oli kuitenkin se koti, turvasatama, tutun ja pitkäaikaisen (yksityisen) vuokranantajan huomassa. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun laatu-hintasuhde ei enää mielestäni vastannut odotuksiani, muutin tähän nykyiseen asuntooni, joka on lähes uusi, mutta kuitenkin vain hippusen kalliimpi kuin edeltäjänsä. Nyt kuitenkin olen taas muuttamassa. Tämä on toisaalta sääli, sillä itse asunto on ihana uusine pintoineen ja jättiparvekkeineen; kylppäri on tilava ja siisti, ja 40 neliössä on tarpeeksi tilaa erilliselle makuutilalle, jonne mahtuu myös työpöytä etäilyä varten. Missä vika sitten, miksi muutan vain 10 kuukautta sen jälkeen, kun tähän asetuin? No se hemmetin äänieristys - eli kääntäen: äänieristyksen puuttuminen!

En oikeasti tiedä, olenko jotenkin erityisherkkä; tiedostan sen, että ehkä joku toinen ei häiriintyisi samoista asioista, joista minä turhaannun…”elämisen ääniksi” kai näitä sanotaan? Mutta minkäs teet. Esimerkkejä minua häiritsevistä asioista: seinänaapurini, jonka kanssa meillä on avokeittiöt vastakkain, oikeasti paiskoo (keittiönsä) kaapin ovia kiinni voimallisesti aina kaapilla käydessään. Ja joo, ehkä se kuulostaa pikkumaiselta, mutta kun monta monituista kertaa päivän aikana (myöhäiseen iltaan saakka) saat sydärin odottamatonta pamausta säikähtäessäsi, ja omat astiasi kilisevät kaapissa seinän takaisen läimäytyksen seurauksena…niin kyllä se alkaa käydä pikkuhiljaa hermoon. Ihan koomista, mutta juuri nyt tätä kirjoittaessanikin pauke vain kuuluu, kun naapuri hääräilee keittiössään ja availee ja sulkee kaapin oviaan 🤯 Sama tyyppi myös käyttää kenkiä kotona ollessaan, mikä ei tietenkään ole kiellettyä, mutta joka äänieristyksen puuttuessa laminaattilattialla tarkoittaa sitä, että jokainen askel kuuluu (sivuhuomautus: ihmeen paljon pystyy ihminen kävelemään edestakaisin 40 neliön asunnossa 😬) Tottahan voisin laittaa itse telkkarin päälle, jolloin edestakaisin tepastelu ei kuuluisi (ja usein laitankin) - mutta tämän koko kätinäni pointti on se, että jos maksan yli tonnin vuokraa, niin haluan pystyä olemaan kotonani myös joskus hiljaisuudessa. Tämä tuntuu olevan mahdoton yhtälö tässä talossa - en tiedä ovatko rakenteet jotenkin vialliset tai halvalla rahalla tehdyt, kun nämä asunnot on liikehuoneistojen tilalle tähän rakennettu vajaat pari vuotta sitten. Ehkä, koska myös vaikkapa naapureiden imurointi kuuluu niin selvästi, että se ei tunnu “normaalilta”: imurin hurina ehkä vielä jotenkin menisi, mutta kuulostaa aivan siltä kuin raastinraudalla vedeltäisiin pitkin ja poikin. Mutta kuten sanottu, ehkä vika on minussa - ehkä olen se kuuluisa kerrostalokyttääjä?! 😅

Muutan siis joulukuun alussa, mutta edelleen jään tälle rakastamalleni kotisaarelle. Hivuttaudun tässä samalla kadulla etelämmäs, kohti merta, ja uusi asuntoni on pienempi, hiukan edullisempi ja kuitenkin myös rempattu ja siisti. Plussaa ihanan iso lasitettu parveke taas, josta näin syysaikaan näkee jopa merelle, kun puut alkavat olla lehdettömiä. Ranta on linnuntietä ehkä 100 metrin päässä, ja lenkkipolut alkavat kirjaimellisesti etuovelta. Taloyhtiössä on myös ihana saunaosasto uima-altaalla! Vaikka siis joudunkin vähän downshiftaamaan neliöiden suhteen ja palaan sellaiseen ns. normi-yksiöön, jossa olohuoneen yhteydessä on makuualkovi ja erikseen keittokomero, olen todella onnellinen ja kiitollinen siitä, että sain asunnon juuri tuosta talosta. Olen nimittäin monesti lenkillä talon ohi kävellessäni miettinyt, että tuossa talossa olisi aivan ihana asua! Nähtäväksi jää, millainen äänieristys siellä on 😂

Toinen iso muutos on uusi työpaikka (taas), joka on enemmän kuin tervetullut siunaus elämääni. Tässä vaiheessa ja kaiken kokemani jälkeen en uskalla asiaa sen kummemmin hehkuttaa - taitaa olla vähän niin, että minusta on tullut jollain tasolla aika kyyninen yritysten omakehulle ja sille, että varauksetta uskoisin yhdenkään työpaikan olevan automaattisesti taivaan lahja…mutta olen totta kai hyvillä mielin ja toiveikas. Moni ikäiseni kertoo kokeneensa ikärasismia töitä hakiessaan, ja oma pelkoni oli tänä syksynä ehkä hiukan sekin, että miten pari lyhyttä työsuhdetta vuoden alkupuoliskolla vaikuttavat mahdollisiin tuleviin työhaastatteluihin. Kaikki meni kuitenkin hyvin, rehellisyys omista kokemuksista koetaan plussana kun oikeanlainen työnantaja istuu neuvottelupöydässä vastapäätä. Jouduin itse asiassa vetäytymään kahdesta muusta rekrystä pois otettuani tämän uuden (määräaikaisen, taas) työn vastaan - nuo kaksi työpaikkaa olisivat olleet vakituisia työsuhteita, mutta en uskaltanut riskeerata kuitenkaan tätä ensin tehtyä työtarjousta. Aika näyttää teinkö oikean valinnan… nyt voin kuitenkin hengähtää ja lopettaa taas työnhaun joksikin aikaa 🥳 Minulla on kuitenkin myös taustalla käynnissä hakemus, joka on monivaiheinen prosessi ja kestää ensi syksyyn saakka. Kyseiseen työhön on yleensä 1000+ hakijaa ja hommaan valitaan vain 10-30 henkilöä; ennen ensi kevättä en edes tiedä olenko mukana haastatteluissa. Siinä mielessä tämä määräaikaisuus tulikin hyvään saumaan; nyt jätän maailmankaikkeuden päätettäväksi miten jatko menee näiden kahden työn osalta.

Marraskuu tuo siis tullessaan vilskettä ja vipinää! Se on tavallaan ihan kiva, koska marraskuu muuten on perinteisesti ollut yleensä vuoden kamalin kuukausi itselleni joulukuun ohella - se pimeys, ne joulujankutukset! Uskonkin että loppuvuosi tulee menemään hujauksella, kun ohjelmassa on taas paljon uuden oppimista ja työn aloittaminen toivottavasti pistää muutenkin energiatasot uusiksi. Täältä tullaan, elämä! 💥