En voi tietysti tietää, että olisiko äitini elossa vielä tänä päivänä ellei hän olisi tehnyt itsemurhaa 58-vuotiaana. Siltikin, aina hänen syntymäpäivänään heinäkuun 9. päivä laskeskelen, kuinka vanha äiti olisi tänä vuonna. Nyt olisi jo vuorossa 80. syntymäpäivä, joten who knows…. Isoäitini, äitini äiti, eli muistaakseni aika pitkälle yli 80 ikävuoden - häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, etten kyllä muista ämmin tarkkaa kuolinikää. Olisiko ollut 86 vuotta? Yhtä kaikki, tänään on äitini syntymäpäivä ja hän on ollut ajatuksissani.

Äitini syntyi vuonna 1940 joten hän tuli maailmaan toisen maailmansodan aikana. Muistan hänen kertoneen joitain yksittäisiä asioita, jotka olivat jääneet tuolloin pienen tytön mieleen - mm. se, miten ymmärtääkseni pommitusten aikana hänen äitinsä raahasi koko sisaruskatraan metsään suojaan, ulos talosta. Vaikka käytössä oli pimennysverhot (ettei hämärällä näkynyt ulos valo sisätiloista), niin siltikin oli koettu turvallisemmaksi viettää aikaa metsän suojissa. Muistan myös tarinat köyhyydestä ja siitä, kuinka joululahja -jos lahjoja saatiin- oli esimerkiksi piparkakku käärittynä lautasliinaan. Äitini kertoi, että hän oli kovasti toivonut eräänäkin jouluna punaista hametta, ja sitä oli vähän jo lupailtukin, mutta se jäi sitten kuitenkin saamatta ja pettymys oli iso.

Eräs surullinen tarina on jäänyt minulle erityisesti mieleen äitini nuoruudesta; hänellä oli tuolloin jo ajokortti ja oma ‘punainen paholainen’ eli pikkuinen Fiat-merkkinen auto. Vakituinen poikaystäväkin oli ja elämä oli aluillaan. Äitini oli ajelemassa Kemistä takaisin kohti Tervolaa läpi kiemurtelevien maalaisteiden, kun hänelle kertomansa mukaan tuli siinä autossa yksin ollessaan yhtäkkiä todella painostava ja surullinen olo. Hän sanoi, että tiesi heti, että jotain kauheaa oli tapahtunut. Kotiin päästyään olikin vastassa suru-uutinen siitä, että hänen poikaystävänsä oli joutunut moottoripyörällään onnettomuuteen ja kuollut. Elämä jatkuu ja uusia ihmisiä tulee kuvioihin totta kai, äitinikin tapasi sittemmin isäni ja näinhän se oli tarkoitettu - mutta kuitenkin, nuoruuden menetys oli luonnollisesti iso järkytys ja seurasi muistoissa äitini mukana läpi elämän.

Äiti sanoi aina, että parasta mitä hänelle koskaan elämässään oli tapahtunut olimme me lapset. Hän olikin äitinä -ja myös ihmisenä- tyyppi, joka laittoi usein, ellei jopa aina, muut itsensä edelle. Elämä heitteli meitä 80- ja 90-luvulla ajoittain aika rankallakin kädellä, oli traumaattisia menetyksiä sekä sukulaisten keskuudessa, että omassa perheessämme. Äidilleni tuli jossain vaiheessa se hetki vastaan, kun kaikki oli liikaa ja hän ei enää kyennyt tuota kuormaa käsittelemään ja kantamaan. Yksityiskohtiin menemättä voin kuitenkin tänä päivänä sanoa, että ymmärrän valinnat jotka hän teki, enkä ole pitkiin aikoihin ollut katkera tapahtuneesta. En itse asiassa usko, että alkujärkytyksen jälkeen olen koskaan katkera ollutkaan. Surukin muuttuu vuosikymmenten saatossa ja ihminen oppii elämään “uuden normaalinsa” kanssa, lainatakseni tätä tämän päivän niin sanottua korona-slangia. En toivoisi pahimmalle vihamiehellenikään perheenjäsenten tai sukulaisten itsemurhaa läpikäytäväksi, mutta näin vähän lakonisesti voin kyllä sanoa, että vahvemmaksi tällaiset kokemukset kyllä tekevät. Esimerkiksi oman parisuhteen päättyminen tänä keväänä meinasi ensi alkuun olla musertavaa, mutta kun on taustalla paljon isommat menetykset, niin “vähäpätöisemmät” asiat usein loksahtelevat perspektiiviin aika nopeasti.

Mutta, back to Mama! Äitini oli loistava kokki, en ole koskaan maistanut mitään yhtä hyvää kuin kaikki hänen tekemänsä ruoat! Ne sämpylät, ne korvapuustit, oi ne kakut! Äidillä oli myös hulvaton huumorintaju, ja kun jossain vaiheessa jo yli parikymppisenä vielä muutin joksikin aikaa takaisin kotiin asumaan, mieleen on jääneet ne lukemattomat kerrat, kun hölmöilimme kahdestaan ja sitten nauroimme henkihieverissä. Hän myös aina jaksoi kannustaa ja kehua, hän oli vilpittömästi sitä mieltä että minä ja sisarukseni olimme kauniita, lahjakkaita ja pötkisimme vielä pitkälle elämässä :) Täällä sitä yhä pötkitään, saa nähdä kuinka pitkälle vielä ehtiikään!

Onnea äidille sinne jonnekin pilvien päälle; olet mielessä (muulloinkin kuin syntymäpäivinä) ja ikävä on aina.