Vesipisarat vain tippuivat kilpaa mustan lippikseni lipan reunaa pitkin, kun juosta viipotin läpi harmaan ja sateisen lauantai-iltapäivän. Rantaosuuksilla mereltä puhalsi melkoinen tuuli, jonka voimin sade vihmoi kahta kauheammin vasten kroppaa ja kasvoja. Kylmä ei kuitenkaan ollut; vaikkei hellepäiviä tällä viikolla olekaan ollut, niin tänään lämpötila vaihteli kuitenkin sateessakin 15-18 asteen välillä, ja tuo sade-tuuli-yhdistelmä ei tuntunut lainkaan pahalta.

Olen aina tykännyt juosta sateessa. Tai no, kaatosade on tietysti eri asia - mutta maltillinen ripsiminen, kevyt sade…tai mikä parasta, tihkusade - ahh sitä hapen määrää ja raikkaan ilman tuomaa fiilistä. Usein sateella on myös vähemmän porukkaa liikkeellä, ja tänäänkin sain melko lailla yksikseni taittaa matkaa läpi metsäpolkujen ja rantaviivaa pitkin. Melkein teki mieli alkaa laulamaan “pitkin autiota hiekkarantaaaaaa”, kun juoksin läpi rannan eikä muita ihmisiä näkynyt missään. Uskollisesti alueella päivystävät hanhet sentään vaappuivat säästä piittaamatta isolla joukolla tänäänkin. Oli jotenkin tosi hiljaista, vain tuuli ujelsi korvissa ja omien jalkojen askelten ääni vasten maankamaraa toisti itseään. Useimmiten minulla on juostessa kuulokkeet päässä ja musiikki päällä antamassa lisävauhtia ja viihdykettä; tänään jätin musat kuitenkin kotiin. Huomasinkin, että juoksu sujui ihan omaan rytmiinsä, hengittelin tasaisemmin ja etenin omaa vauhtiani kiinnittäen enemmän huomioita luonnon ääniin ja tuoksuihin. Pitänee jatkossa ottaa aina välillä näitä “hiljaisia” lenkkejä mukaan; vaikka musiikista saankin todella paljon lisätsemppiä juoksuun, niin joskus musiikin rytmi myös aiheuttaa sen, että saatan juosta liian nopeaa (omaan kuntooni nähden) kun en muka pysty juoksemaan biisin kanssa eri tahtiin.

Juoksulenkki oli tänään lyhyt; en ole muutamaan viikkoon taas tehnyt muuta kuin kävelylenkkejä enkä halunnut haukata liian isoa palaa heti alkuunsa. Juoksin puoli tuntia juoksu-kävely -tekniikalla (4:1), ja kävelin siihen päälle reilun vartin kotiin. Olen menneinä viikkoina kerännyt voimia henkisesti jälleen kerran uuteen alkuun sekä liikunnallisesti, että henkisesti. Näköjään tämä elämä on kohdallani sitä, että toisinaan pitää vain ottaa aikaa itselleen ja rämpiä omassa suossaan….ja sitten taas uuteen alkuun. Ehkä se on koomistakin, mahdollisesti noloa myös - mutta kuten olen joskus aikaisemminkin tuumannut, niin tärkeintä lienee se, että jatkuvasti ja kerta toisensa jälkeen kuitenkin jaksaa nostaa itsensä ylös sieltä kuopasta. Että löytyy kuitenkin se pieni liekki ja toivo, joiden voimalla pääsee taas kiinni niihin asioihin, joiden tietää tuottavan itselle iloa ja elinvoimaa.

Päätin poistaa blogistani Body & Mind -osion ja palauttaa blogin yksinkertaisesti “yhdeksi blogiksi”. Yrityksistäni huolimatta en ole saanut tavaksi päivittää liikuntasuorituksiani kerran viikossa, joten menköön nämäkin postaukset muun bloggauksen joukossa niin sanotusti pääsivun kautta, osana muuta elämää ja kirjoittelua. Ja puheenollen muusta elämästä ja kirjoittelusta: taas kerran olisi tarkoitus tätä blogiakin alkaa kirjoittamaan vähän useammin. Juuri nyt on käsissä aikaa runsaasti, ja tunnepuolellakin on se fiilis, että jonkin sortin siirtymä on meneillään ns. parempiin aikoihin…..Tuntuu, että olen nyt valmis aloittamaan uuden vaiheen elämässäni, ihan oikeasti, ilman kaipuuta menneeseen! Uskaltaisin jopa sanoa, että nyt alkaa olla pikkuhiljaa hyvä tunne tulevaisuudesta!