Pelottavaa, miten elämä voi vetää maton jalkojen alta, ja hetkessä kaikki muuttuu aivan kuin lumivyöryn edetessä….väistämättä ja ilman pakotietä turvaan. On vain kestettävä ja yritettävä pitää pää pinnan yläpuolella, uskottava siihen että jonain päivänä tulee se hetki, kun alkaa helpottaa….vaikka sitten vain tuntikin kerrallaan, pikkuhiljaa.

Koronaviruksesta on varmasti kirjoitettu jokaisessa blogissa ihan tarpeeksi näinä viikkoina; itse taidan jättää tuon aiheen väliin tällä kertaa. Kerrottakoon vain asiaan liittyen se valitettava tapahtuma, että olin niiden monien (tuhansien?) ihmisten joukossa, jotka joutuivat perumaan matkasuunnitelmansa kun lentoja alettiin perumaan viime kuussa. Tiedän, etten ole mitenkään erikoisessa asemassa; on ihmisiä, jotka ovat joutuneet perumaan häänsä tai muuta yhtä isoa elämässään….omalle kohdalleni tämä reissun peruuntuminen tarkoitti sitä, etten päässyt Kaliforniaan tapaamaan miestä kolmen vuoden kaukosuhteilun jälkeen. Tästä lähti sitten käyntiin tapahtumasarja, joka on vetänyt naisen polvilleen, välillä ihan kirjaimellisestikin. On tehty eroa, on päätetty jatkaa, on taas riidelty, ja jälleen yritetty sopia. Olisi ollut niin tärkeää saada viettää aikaa yhdessä juuri nyt….mutta maailmankaikkeus päätti toisin. Mitä tulevaisuus tuo tullessaan, kuka tietää. Ehkä täytyy nyt vain olla kiitollinen siitä, että olen terve ja että on ainakin kevät!

Olen aikaisemminkin sanonut, että inhoan itsessäni sitä piirrettä, että lamaannun täysin elämän haasteiden edessä. Jo yksin kotikonttorilla työskentely on ollut ajoittain helvetillistä (tiedän, en ole ainoa lajissani) ja parisuhdeongelmat, tämä kaaos kaikkinensa, vetivät mielen jo niinkin alas, että jouduin olemaan muutaman päivän sairaslomallakin. Akuutti stressireaktio, sanoi lääkäri. Uskon kyllä, että tästä noustaan…mutta turhauttavaa on se, miten otan aina käyttööni epäterveelliset “selviytymiskeinot” ja ikään kuin luovutan sen sijaan, että tsemppaisin ja päinvastoin pitäisin huolta itsestäni, koska se kai kaiken järjen mukaan auttaisi jaksamaankin paremmin? Mutta ei, kessua on tullut vedettyä taas muutaman vuoden tauon jälkeen kuin korsteeni; treenit ovat jääneet satunnaisiin kävelylenkkeihin ja ruokavalio on mennyt alas kuin lehmänhäntä. Samalla tietysti bloggaus on jäänyt taka-alalle, vaikka ehdin tästäkin jo aikaisemmin innostua vanhaan malliin.

Tänään tein kaksikin kävelylenkkiä, ja ostin kotiin pari kukkaa…pienistä iloista täytyy nyt alkaa rakentamaan taas pohjaa uudelle nousulle. Heitin tupakka-askin pois, enkä kauppareissulla ostanut mitään mässyä, vain tuikkuja, jotta saan illan pimetessä fiilistellä ja rauhoittua. Olen kiitollinen näistä aurinkoisista päivistä, joita olemme saaneet täällä eteläisessä Suomessa kokea, ja myös parin ystävän ja Kalifornia-miehen kanssa tehdyistä videochat-tuokioista; niin tärkeää on kuitenkin yrittää pitää joitain yhteyksiä yllä, kun asuu yksin ilman tukiverkkoa ja sitä tavanomaista työyhteisöä, joka normaalisti antaa edes jotain vaihtelua päiviin ja rytmiä elämään.

Hyvää Pääsiäistä, terveyttä ja aurinkoa!