Eutanasia. Itsemurha.

Mitä sinulle tulee näistä sanoista mieleen? Ovatko ajatukset niin sanotusti eri arvoiset riippuen kumpaa sanaa mietit? Onko toinen tapa lähteä tästä maailmasta hyväksyttävämpi kuin toinen?

Huom! Jos et ole katsonut Yle Areenan TV-dokumenttia Oikeus Kuolla, niin tämä postaus voi sisältää juonipaljastuksia.

Tuossa dokumentissahan seurattiin muutamaa ihmistä, jotka olivat parantumattomasti sairaita ja valitsivat -tai olisivat halunneet valita- sen, miten ja milloin kuolisivat. Oli Inga Pohjanmaalta, jolla oli haimasyöpä. Oli Albert Hollannista, jolla oli aivokasvain/syöpä. Sitten oli myös Maia, joka sairasti MS-tautia ja asui/asuu Yhdysvalloissa. Ymmärtääkseni Maia vielä ohjelman teon aikaan ei uskaltanut viedä suunnitelmaansa Sveitsissä tehtävästä “nukutuksesta” läpi, mutta en löytänyt tietoa onko hän yhä elossa. Kaikki nämä mainitsemani ihmiset olivat suhteellisen nuoria, siis keski-iässä tai juuri sen ylittäneitä - mutta dokumentissa oli toki myös muutama muu henkilö, joista kerrottiin.

Sveitsissähän on siis olemassa tuo niin sanottu Habeggerin klinikka, jonne ihmiset menevät omasta halustaan kuolemaan. En nyt puutu tässä postauksessa mitenkään siihen, mikä on lain mukaan sallittua tai ei - tämä kirjoitus keskittyy ainoastaan omiin ajatuksiini eutanasiasta ja itsemurhasta. Minusta oli mielenkiintoista, miten itselle nousi ristiriitaisia ajatuksia mieleen esimerkiksi Maian suhteen. Vaikka tiedänkin, että MS-tauti on jokaisella erilainen ja voi olla hyvinkin rajoittava ja tuskallinen, ja ajan myötä joillekin aiheuttaa yhä kasvavassa määrin elintoimintojen ja liikunnan rajoituksia, jopa katoamisen….niin siltikin joku ihmeen kapinamieli nosti päätään, kun katsoin Maian suunnitelmaa kuolemalleen. Käytännössä Maia oli ohjelmaa tehtäessä vielä suhteellisen hyväkuntoinen, mutta oli kuitenkin tehnyt päätöksen lopettaa elämänsä hyvissä ajoin ennen kuin joutuisi vuoteen omaksi ja jäisi muiden armoille. Itse huomasin ajattelevani, että voi jestas, noin hyväkuntoinen ja reipas ihminen kuitenkin, ja miten hän voi “luovuttaa” kun ei voi edes tietää varmasti, miten MS etenee. Samalla kuitenkin totta kai tiedän, että enhän minä voi toisen ihmisen päätöstä omasta elämästään ja kuolemastaan lopultakaan tuomita tai taivastella. Mitäs se minulle kuuluu! Mistä tällainen ajatus edes päähäni tuli, varsinkin kun itse olen tiukasti sitä mieltä, että on ihan oma asiani, jos haluan kuolla vaikka ensi viikolla ilman mitään sairauksiakaan. Ehkä se, että Maia jo kävi reissun Sveitsissä ja oli aikeissa päättää elämänsä tässä vaiheessa, oli jollain tasolla kummallista minulle…mutta niinhän siinä sitten kävikin, että hän lensi vielä takaisin jenkkeihin ja oli käsittääkseni nyt rauhallisin mielin, koska hänelle luvattiin että hän voi palata Sveitsiin päättämään päivänsä sitten kun kokee tuon ajan tulleen. Jo tieto siitä, että on ulospääsy tiedossa, vaikuttaa varmasti paljon!

Dokumentissa myös näytettiin, kuinka iäkäs pariskunta tuli Sveitsiin kuolemaan yhdessä. En muista, mainittiinko tuossa yhteydessä mitään sairauksia, ehkä - mutta kuitenkin, ohjelmassa näytettiin kuinka mies ja nainen asettuivat sängylle makaamaan, ja molemmille laitettiin sitten simppelisti tippa käsivarteen. Muutama sananen siinä vaihdettiin, ja hoitaja taisi siirtää pariskunnan käsiä niin, että he makasivat käsi kädessä….ja sitten kaikki olikin parissa minuutissa ohi. Tämä oli jotenkin herttainen esimerkki siitä, miten jo todella iäkäs pariskunta halusi lähteä yhtä aikaa, ja kaikki hoituikin tosi “siististi”. Siltikin, ja oma ns. vakaumukseni huomioon ottaen, kyllähän se kuitenkin jollain tasolla tuntuu oudolta. Kai meidät on ohjelmoitu uskomaan siihen, että lähtö tulee sitten kun se tulee luonnostaan. Että on väärin päättää itse se hetki ja tapa jolloin lähtee.

Itse en ole uskonnollinen, enkä siis usko että on olemassa joku sääntökirja ja jumala, joka jossain määrää sen mikä on oikein tai väärin…elämässä tai kuolemassa. Itsekin varmaan tekisin tietoisen päätöksen lopettaa elämäni, jos sairastuisin vaikkapa Alzheimeriin tai ALS:iin jne. Toisaalta kuitenkin uskon johonkin “ylempään voimaan”, sanoisinko sitä nyt sitten energiaksi tai maailmankaikkeudeksi vai miksi - mutta siis, uskon karmaan ja siihen, että meillä on mahdollisesti sielu/energia, joka jatkaa jonnekin tämän maallisen pätkän loppuessa. Olen myös perheestä ja suvusta, jossa useampi läheinen on tehnyt itsemurhan, ja mistään eutanasia-tyyppisestä teosta ei ole ollut kyse, ainakaan “virallisesti”. Mutta sepä se juuri onkin, se ajatus jota olen itse miettinyt tässä viime viikkoina: jos ihminen ei ole fyysisesti sairas, eikä todennäköisesti psyykkisestikään - mutta haluaa joka tapauksessa lopettaa elämänsä….niin miksei niin saisi tehdä, vaikkei kyseessä olisikaan eutanasia joka monen mielestä on hyväksyttävä teko…kun taas itsemurha “ilman syytä” ei ole. Minä en näe näillä oikeastaan paljoakaan eroa.

Ehkä se, että olen elänyt läpi niin monen läheisen itsemurhan, on jollain lailla laskenut sitä stigmaa ja pelkoa tuollaisesta loppuratkaisusta omalla kohdallani (siis mielipiteenä). Niistä viidestä läheisestä, jotka ovat kuolleet oman kätensä kautta, ymmärrän täysin ainakin kahden ihmisen kohdalla sen, miksi tuo ratkaisu oli päätös heidän elämälleen, ja he olivatkin ne minulle läheisimmät, eli toinen vanhemmistani ja toinen sisaruksistani. Muut kolme tapausta? Kaksi sukulaisten tekemää itsemurhaa olivat ja ovat edelleen täysi mysteeri ja shokki vielä 25 vuoden jälkeenkin, kolmas sukulainen oli joskus nuoruudessa läheisempi, mutta hänen kuolemastaan kuulin vuosia myöhemmin, enkä ole tietoinen olosuhteista jotka tuohon ratkaisuun johtivat.

Omalla kohdallani olen aina miettinyt, että sinnittelen täällä niin kauan kuin henki pihisee ja terveyttä riittää. Se, etten ole uskonnollinen, ei tarkoita sitä etteikö minulla olisi tietynlainen filosofia liittyen elämään ja kuolemaan; näen asian jotenkin niin, että jos nyt päättäisin päiväni itse väsyttyäni näihin ainaisiin haasteisiin, joita elämä on jo kymmenisen vuotta jatkuvalla syötöllä tielleni nakannut (nuoruuden traumojen lisäksi, hah!), niin syntyisin vain seuraavaan elämään, ja sitä seuraavaan, samojen oppiläksyjen eli haasteiden/elämän tilanteiden kanssa…niin kauan, että lopulta jotenkin selviäisin luonnollisen elämänkaaren läpi kaikesta paskasta ilman itsemurhaa. Kuulostaako ihan hullulta? Toisaalta, jos koen, että eutanasia voisi tulla ilman muuta kysymykseen jos saisin esim. ALS-diagnoosin…niin mitenkäs tuo “sinnittely” siinä tapauksessa? Eli henkinen sinnittely on tehtävä ja elämää jatkettava, fyysisen sairauden osuessa kohdalle eutanasia, joka sekin on kuitenkin itsemurha, onkin ok? Onhan tämä itsellenikin aika kimurantti yhtälö. Toivottavasti ei tarvitse koskaan olla tilanteessa, jossa tätä täytyy vakavissaan harkita!

Voin kuitenkin rehellisesti myöntää, että toki tämä postaus ja nämä ajatukset lähtivät marraskuun aikana ylipäätään liikkeelle, koska olen elänyt kuluneiden viikkojen aikana yhden elämäni raskaimmista jaksoista. Ja kyllä, joskus minä mietin, että pitäisikö minun seurata äitini jalanjäljissä ja lähteä tästä maailmasta oman käteni kautta. Tämä eutanasia ja itsemurha aiheena linkittyvät siis tällä hetkellä juuri näihin ajatuksiin ja siihen, että tässä jonkun aikaa olen kai itselleni jollain tasolla vakuutellut, että minulla on oikeus lopettaa elämäni jos en jonain päivänä yksinkertaisesti enää jaksa. En kuitenkaan usko, että päädyn koskaan itsemurhaan. Jos kohta 53 vuotta on sinnitellyt läpi paskamyrskyjen, niin eiköhän tässä loppuun asti jakseta. Joten vaikkei minulla varsinaisesti mitään syytä olekaan tällä hetkellä nousta aamulla sängystä ylös, niin nousenpa ihan piruuttani kuitenkin - ja kerron itselleni, että hei, ymmärrätkö, että nyt juuri on vain vajaat kolme viikkoa siihen, kun päivä alkaa taas pitenemään….että kohta mennään taas kevättä kohti! Ja niin taas noustaan, ja seinäkalenterista pystyy jälleen yhden päivän ruksimaan yli! Lähempänä lähtöä joka päivä joka tapauksessa, bahahah!

Tämä postaus saattaa olla vähän sekavasti jäsennelty, mutta jääköön nyt näin. Pointtina tässä tarinoinnissa kuitenkin se, otsikkoon viitaten, että minä uskon kyllä siihen että jokaisella pitäisi olla oikeus päättää siitä, miten ja milloin haluaa kuolla - varsinkin, jos ei ole lapsia, perhettä ja tukiverkkoa ympärillä. Mutta, tämä siis totta kai vain minun mielipiteeni.

Ja hei, vahva suositus tuolle dokumentille, mikäli et ole sitä vielä nähnyt!

Mukavaa alkanutta joulukuuta!