En kauheasti tästä kaukosuhteestani kirjoittele, koska tiedän että suurimmalle osalle ihmisiä tällainen kuvio on todella outo. Kaukosuhde sinänsä on jo haasteellinen, mutta kun olet tutustunut toiseen kirjeiden välityksellä, tavannut ihmisen vain kerran - ja tämä kaikki siksi, että tuo henkilö on ollut lähes koko tämän ajan vankilassa maapallon toisella puolella…..niin jep; itsekin kieltämättä varmasti vähän nostelisin kulmakarvojani ihmetyksestä, jos joku kertoisi minulle olleensa tällaisessa “parisuhteessa” jo muutaman vuoden. Minä elän elämääni melko pitkälti sillä periaatteella, että teen omat päätökseni ja viittaan kintaalla sille, mitä joku muu minusta ajattelee. Ymmärrän kuitenkin miten sekopäiseltä tällainen tilanne vaikuttaa, ja en esimerkiksi nykyisessä työpaikassani ole kertonut miehestä mitään yksityiskohtia. Samasta syystä tässä blogissa ei ole ollut parisuhde koskaan varsinaisesti tapetilla sillä tavalla, että olisin miehestä kirjoitellut avoimesti ja tasaisin väliajoin. Tavallaan kyllä hassua, sillä jos blogin on tarkoitus olla henkilökohtainen ja päiväkirjamainen kooste tyyliin “hetkiä elämästäni”, niin kyllähän tämä suhde on iso osa noita hetkiä. Kaipa tässä jonkinlainen epävarmuus kuitenkin on läsnä; jokaisella meillä on rajansa siinä, mitä haluaa julkisesti blogata - olkoonkin, että minullakaan ei mitenkään hurjan iso seuraajajoukko tässä blogissa ole :)

Parin viikon kuluttua tulee viisi vuotta siitä, kun lähetin tälle ihmiselle joulukortin nähtyäni hänen kirjeenvaihtoilmoituksensa netissä. Siitä alkoi kirjeenvaihto ja ystävyys, joka sitten siirtyi uudelle tasolle puhelinkeskustelujen kautta vajaa vuosi myöhemmin. Nykyisin on olemassa keinoja lähettää kirjeitä vankiloihinkin netin kautta, joten alunperin viikkojakin kestänyt postin odottelu Kaliforniasta on jo kolmisen vuotta ollut suhteellisen nopeaa sähköistä kommunikointia. Tosin täytyy sanoa, että meistä kumpikaan ei enää kuluneen vuoden aikana ole “jaksanut” panostaa kirjoitteluun samalla tavalla kuin aiemmin; vuosien saatossa olemme pystyneet puhumaan puhelimessa päivittäinkin, joten kirjeiden väsääminen on jäänyt taustalle ja harvinaisemmaksi kommunikoinniksi. Nykyisellään tosin hän on vankilassa, jossa puhelimet on sijoitettu ulos ja viikon soittokerroissa on rajoituksia. Lisäksi tämä nimenomainen vankila on yksi rauhattomimmista paikoista, joissa hän on ollut näiden vuosien aikana, joten “lockdown” on tullut tutuksi = puhelimeen ei aina pääse, joskus ei pariin viikkoonkaan.

Se, miksi tänään päätin muutaman sanan tästä suhteesta ja nykytilanteesta kirjoittaa, on se, että mies on vapautumassa piakkoin. Tällä hetkellä se virallinen vapautumispäivä on 21.3.2020, mutta se voi vielä aikaistua kolmella viikolla mikäli hän saa jostain suorittamistaan kursseista ns. lisäpisteitä (“milestones"), jotka siis lyhentävät tuomiota. Niin mahtava asia kuin tuo vapautuminen onkin, se tuo myös tullessaan uudenlaiset huolenaiheet. Mies asuu suur-Los Angelesin alueella, jossa asunnottomuus on järkyttävä ongelma jopa joillekin työssä käyville ihmisille, joilla ei ole edes rikosrekisteriä. On ihmisiä, jotka ovat menettäneet kotinsa syystä tai toisesta, useimmiten yksinkertaisesti siksi, että vuokrat ovat nousseet taivaisiin eikä ns. tavallisella työläisellä yhtäkkiä olekaan tarpeeksi tuloja maksaa vuokraa, joka voi olla minimissään 2000 dollaria kuukaudessa (alueesta toki riippuen). Entistä yleisemmin tilanne on se, että ihmiset asuvat autoissaan tai asuntovaunuautoissaan. (Jos aihe kiinnostaa enemmän, googlettamalla löytyy lisätietoa). Jos satut olemaan ihminen, joka vapautuu vankilasta ja sinulla ei ole valmiina paikkaa missä asua, eikä työpaikkaa odottamassa? Forget it. Iso ongelma Kaliforniassa on siis myös vankilasta vapautuvat ihmiset, koska heistä suuri osa päätyy suoraan kadulle. Olen lukenut jonkun artikkelin mm. miehestä, joka vapauduttuaan teki heti tarkoituksella uusia rikoksia, jotta pääsi takaisin vankilaan ja sai näin katon päänsä päälle; tämä on varmasti yleisempää kuin julkisesti edes uutisoidaan. Työpaikan löytäminen rikostaustalla on lähestulkoon mahdotonta, ja sama ongelma on edessä jos yrität vuokrata asuntoa. Joku voisi sanoa, että ihan oikein, mitäs läksit….mutta se asennehan ei luonnollisesti asiaan tuo mitään rakentavaa parannusta, tuomitseminen on niin helppoa kun ei ole itse käynyt elämässään läpi asioita, joita moni näistä ihmisistä on kokenut (sairaus -> opioidilääkitys > addiktio > rikos > vankila > kodittomuus > jne. jne.)

Kalifornia-miehen perhesuhteista en viitsi alkaa kirjoittelemaan sen yksityiskohtaisemmin, koska kyseessä ovat kuitenkin hänen henkilökohtaiset asiansa. Sanottakoon nyt vaikka näin, että viimeksi kun hän pääsi vapauteen kesällä 2017 ja sai asua erään perheenjäsenensä “pihapiirissä” jonkun aikaa, tilanne oli melkoisen ahdistava ja kodittomuus oli uhka joka ikinen aamu. Itse tietysti on helppo sanoa, että olisin yrittänyt tehdä erilaisia ratkaisuja kuin mihin hän päätyi; epätoivo vuokrarahoista ajoi tekemään asian, joka ei sitten tietenkään mennyt kuin Strömsössä ja edessä oli pidätys ja uusi tuomio. Toivoisin, että tässä kohtaa voisi sanoa, että noh, tuo oli varmaan oppiläksyistä rankin ja tällä kertaa varmasti asiat menevät toisin…..mutta totuus on, että kukaan ei tätä voi tietää tai luvata. Kalifornia on yhä Kalifornia, ja äskettäin vapautunut vanki on yhä äskettäin vapautunut vanki. Miehellä on alustavasti “vähän niinkuin” luvattu majapaikka halfway house-nimiseen yhteisöön, jossa saa huoneen/punkan ja mahdollisuuden terapiaan, mutta tämäkin on pientä maksua vastaan. Perheenjäsen, jonka luona hän sai viimeksi asua, on taas avosylin myös ottamassa vastaan, mutta itse en vain näe, miten tilanne olisi nyt yhtään erilainen kuin viimeksi. Toisaalta, mies jaksaa olla positiivinen ja itsepintaisesti uskoo siihen, että kyllä se työpaikka nyt löytyy ja asiat loksahtavat paikoilleen, ja hänellä on kova yritys jo tässä vaiheessa työnhaun kanssa. Mitä tuohon voi sanoa? Yritän omalta puoleltani häntä tsempata, ja toivon toki parasta….mutta olen silti valmistautunut pahimpaan. Mitenkäs se sananlasku meneekään; hope for the best, be prepared for the worst. Jep, jep.

Kevät tulee näyttämään, miten tässä käy. Parisuhde tulee joka tapauksessa muuttumaan kevään 2020 kuluessa. En tiedä, jatkuuko suhde vai ei. Se loppuu siinä tapauksessa, jos miehellä ei edelleenkään ole työkaluja ja kykyä tehdä niitä asioita ja valintoja, joiden turvin hän pystyisi palaamaan yhteiskuntaan ilman rikoksia. Se on tietysti sydäntäsärkevää, jos realiteetti on se, että ihminen ei saa edes mahdollisuutta uuteen tilaisuuteen — mutta siltikin, minun on siinä vaiheessa jo pakko pistää itseni ja oma hyvinvointini etusijalle. Tämä mies on kuitenkin paras ystäväni, enkä usko että koskaan kokonaan katkaisisin välejäni häneen, tapahtuipa mitä tahansa - mutta en halua viettää loppuelämääni tällaisessa tilanteessa, jossa odotan ja odotan vuodesta toiseen. Vaikka jo ennen tämän miehen tapaamista olin juuri tehnyt päätöksen deittailun lopettamisesta ja siitä, että elän aivan vapaaehtoisesti ja omasta valinnastani sinkkuna lopun ikääni, niin sekin on parempi vaihtoehto kuin olla suhteessa, joka ei koskaan oikeasti manifestoidu. Katsotaan miten käy - keväällä aiheesta lisää.

P.S. En ole unohtanut 12 viikon treenipäiväkirjaa ja siihen liittyvää suunnitelmaa sekä aiheesta bloggaamista. Olen tällä hetkellä vähän salikiellossa ja menossa asian tiimoilta alkavalla viikolla neurologille. Kirjoitan tuosta aiheesta viikon kuluttua, ja jos kaikki on ok eikä aivoissa näy mitään vakavaa, niin aloittelen nuo treeniviikot jouluviikolla, kun muu Suomi viettää joulua :)