Jossain vaiheessa pari, kolme vuotta sitten uskaltauduin viimeinkin kokeilemaan asiaa, jota olin suunnitellut (ja ehkä vähän pelännytkin toisaalta) jo pitkään. Kaikki karvat veks haaroista, kiitos! Vaikka olenkin supisuomalainen vaaleaverikkö (noin kuvaannollisesti, en toki ole aito blondiini), niin tuo ihon karvoitus kainalo, -sääri ja bikinialueella (toki myös päässä) on jotakuinkin välimerellistä tyyppiä. Siis mustaa ja jouhevaa (iihahaa). Sääret saa sheivata joka ilta suihkun yhteydessä, ja siltikin seuraavaan iltaan mennessä pukkaa jo minisänkeä esiin. Sama kainaloissa. Charming. Tämä riittänee myös pohjustuksena sille, miksi jossain vaiheessa bikinialueen sheivaaminen ei vain enää tuntunut mahdolliselta. Sitä ei kerta kaikkiaan edes pysty tekemään joka ilta, koska seurauksena on nyppyläinen ja ärtynyt iho nivusissa ja häpykummulla. Auts! Parikin ystävätärtä suositteli brasilialaista sokerointia, kehuivat miten elämä on helpottunut ja karva heikentyy heikentymistään melkein silmissä joka käsittelykerran jälkeen. Olo on raikas ja….karvaton, eh. Mutta, mutta… sattuuko sokerointi? Kyllä siihen tottuu, enää ei tunnu missään, oli kommentti. Tästä kaikesta rohkaistuneena päätin siis lähteä itsekin kokeilemaan tätä alati suosiotaan kasvattavaa karvanpoistomenetelmää. Olkoonkin, että oli minulla toki yksi ystävätär, joka vähän ylimielisenä ilmoitti minulle, että olen nähtävästi pornopropagandan uhri, ja miten sääli se on, kun nainen antautuu tällaisten muoti-ilmiöiden vietäväksi. Että miehiä vartenhan se karvaton alapää on, ja aikuisen naisen tulisi näyttää aikuiselta naiselta karvoineen, eikä paljaalta pikkutytöltä! Hmm…. Omaa alapäätäni ei ole vuosikausiin nähnyt kukaan muu kuin minä itse, koska a) sinkkuvuodet ja b) kaukosuhde nykyään. Mitä tulee pikkutyttöihin, niin mielestäni moinen ajatus on jotenkin kieroutunut jo itsessään; ei kai se karvoitus tee naista sen enempää kuin miestäkään, herttiset! No, meitä on moneksi ja mielipiteitä on suuntaan jos toiseen, mitäs näitä murehtimaan. Siispä marssin ensimmäiseen brasilialaiseen sokerointiini joskus alkukeväästä 2017 ja toivoin parasta!

Myönnän auliisti: se sattui aivan helvetisti. Nimiä ja paikkoja mainitsematta menin omalla saarellani sijaitsevaan kauneushoitolaan, jossa olin ollut aikaisemmin kerran hieronnassa. Henkilökunta on ystävällistä, mukavaa ja rentoa, ja siinä mielessä asetelma oli hyvä. Sokeroinnille oli varattu puoli tuntia aikaa, ja homma eteni vauhdilla heti alkuminuuteista lähtien. Ohjeet olivat onneksi selkeät, sillä onhan siinä Täti Keski-Ikäinen vähän nolona kivutessaan hoitopöydälle ilman pikkuhousuja ja tietoa siitä, mitä tuleman pitää! No, käskystä sitten heti vain haarat levälleen siten, että jalkapohjat yhdessä - vähän niinkuin sammakon jalat, ya know? Hoitaja pyyhkii genitaalialueen ja nivuset sekä alavatsan desinfioivalla aineella, jonka jälkeen tupruttelee talkkia päälle. Sitten se alkaa….. Tässä hoitolassa sokeroinnille oli varattu aikaa puoli tuntia, mutta hoitaja veteli ripeään tahtiin ja oli valmis vartissa. Tuon vartin aikana juttelimme niitä näitä, itselläni hieman ääni väristen ja tuskanhiki niskaan valuen, välillä kroppa kivusta nytkähdellen. Sanoinko jo, että se sattui ihan helvetisti? Välillä mietin, että ei luoja paratkoon, tästä ei tule mitään….en kestä, mahdollisesti kohta kuolen, apua! En yhtään tiedä, mikä on kipukynnykseni verrattuna muihin ihmisiin, mutta luulen, että ainoat kerrat elämässäni olen kokenut yhtä voimakasta kipua kun otin pienen tatuoinnin (joka kuitenkin ehkä jää vielä vähän lievemmäksi kivuksi), ja kun kohdustani otettiin koepala ja kohtu supisteli ilkeästi (oletan, että tuo kipu antoi ehkä VÄHÄN viitteitä siihen, millaista olisi synnyttää). Kenties vähän koomista ja ihan varmasti todella noloa, mutta kun sokerointi oli ensimmäistä kertaa ohi, minulla oli ihan sellainen fiilis, kuin olisin juuri kokenut jotain vähäsen traumaattista, ha! En osaa oikein tätä selittää; se kuulostaa kuitenkin naurettavalta, koska aivan vapaaehtoistahan tuo oli ja hoitaja teki kaiken näennäisesti oikein. Käsittelyn lopuksi hän siveli vielä rauhoittavaa voidetta alueelle, ja ostin mukaani pullon hopeasuihketta, jota suositellaan suihkittavaksi karvanpoiston jälkeen päivän, parin ajan iholle, jotta alue rauhoittuu eikä tule sisäänkasvaneita karvoja.

Kun jälkeenpäin kerroin ystävälleni, että kipu oli ollut lähes sietämätöntä, hän vakuutteli että ensimmäinen kerta on aina pahin. Jos vain jatkaa sinnikkäästi, niin kipu kuulemma laantuu samalla kun karvanlaatu ohenee ja sitä ei enää kasva yhtä paljon. Tein siis päätöksen jatkaa sitkeästi neljän viikon välein sokeroinnissa käyntiä, ja seurata tilannetta. Ehkäpä kipu tosiaan helpottaisi. Karvattomuus oli kuitenkin sellainen bonus, että hetken tuska tavallaan hävisi mielestä hetimmiten, kun hoitopöydältä pääsi kotiin. Se tunne, kun ei näy eikä tunnu sänkeä ja karvat ovat kirjaimellisesti hävinneet….pakko myöntää, että jäin koukkuun.

Parin vuoden aikana pidin taloudellisesta syystä pari breikkiä sokeroinnissa, mutten noiden taukojen aikana kuitenkaan palannut sheivaamiseen, koska se olisi takapakkia taas jos/kun menisin sokerointiin. Tänä vuonna taas otin sokeroinnin säännölliseksi, ja kuitenkin minua ahdisti se kipu, edelleenkin. Se vaan oli jotain niin kamalaa. Kerran sitten maatessani siinä hoitopöydällä minuun sattui aivan julmetusti yksi nykäisy, jopa niin, että suustani pääsi tahaton huudahdus; hyvä etten potkaissut hoitajaa vahingossa leukaan! Hän, hoitaja, ei sanonut mitään, ehkä sekunnin murto-osan ajan oli liikkumatta, ja sitten jatkoi hommaa ja jutusteluaan. Päättelin, että jostain syystä vain olin reagoinut ‘johonkin’ ilman sen kummempaa syytä, ja loppukäsittely meni suhteellisen normaalisti. Kun pääsin kotiin, huomasin pikkuhousuissani pienen tipan verta. Lähemmin itseäni tutkittuani havaitsin pienen haavauman käsittelyalueella. Hämmästyin, koska ymmärtääkseni sokerin ei pitäisi käytännössä edes pystyä ihoa rikkomaan - sokerihan ei tartu ihoon, ainoastaan karvaan (ainakin näin kerrotaan). Toisekseen, ja hämmästystäni paljon enemmän, minua häiritsi tosi paljon se, että hoitaja ei sanonut mitään. Pakkohan hänenkin oli siinä hoidon loppuvaiheessa tai viimeistään lopussa huomata, että iho meni rikki ja sieltä tuli verta…näin ainakin loogisesti voisi ajatella? Ja vaikka syy olisi ollut se, että jospa siellä oli vaikka joku näppy tai luomi (jota en kuitenkaan löytänyt), niin siltikin mielestäni olisi pitänyt jotenkin reagoida. En tiedä, ehkä olen vähän turhan herkkis, ehkä hän ei oikeasti huomannut asiaa. Joka tapauksessa päätin, että sokerointi oli osaltani tuossa hoitolassa ohi, ja olisi aika kokeilla uutta paikkaa.

Kuvaan astui siis Hetita, toinen kauneushoitola täällä Lauttasaaressa, joka on tuttu minulle yhden kuumakivihoidon tiimoilta. Heta, Hetitan omistaja, oli jäänyt minulle mieleen aitona ja aidosti ystävällisenä ihmisenä, ja hoitolassa oli ollut ihanan rauhallinen ja lämmin tunnelma. Iloisena yllätyksenä huomasin netissä hänen palvelujaan selatessani, että hän tarjoaa brasilialaista sokerointia vähän edullisemmin asiakkaalle, joka käy hoidossa säännöllisesti neljän viikon välein. Siispä varasin Hetitaan ajan, ja jäin, myönnetään, vähän hermostuneena odottelemaan ajankohdan saapumista. Mietin, että voihan se olla, että minä olen joku niin “haaroista kipuherkkä” tyyppi, että ehkei brassi vain minulle lopultakaan sovi. Toisekseen, edelleen minusta on jollain tasolla hiukan noloa levittää haaransa vieraalle ihmiselle, joten sekin jännitysmomentti on tietysti mukana kun vaihdat sokerointipaikkaa. Hetitaan meno kuitenkin osoittautui parhaaksi päätökseksi ikinä! En ollut uskoa eroa aikaisempaan käsittelyyn! Ensinnäkin heti tuli sellainen fiilis, että nyt ei ole kiire mihinkään; taustalla vähän rauhallista musiikkia, ja kun kipusin hoitopöydälle, minut peiteltiin aivan ensimmäiseksi niin, etten heti maannut siinä alakroppa paljaana. Jalkoja paineltiin hiukan peitteen läpi, eli sellainen pieni, rauhoittava alkusessio ennen itse käsittely alkua. Hoitopöytä on myös ylävartalon alta lämmitetty, joka jotenkin saa ainakin itseni rauhoittumaan ja tuntemaan oloni mukavaksi. Sokerointiin on varattu 45 minuuttia aikaa, ja Heta todellakin käyttää suurimman osan tuosta ajasta, vähintään puoli tuntia, käsittelyyn. Ja se käsittely; miten se voikin olla niin erilainen? Brasilialainen sokerointi ei todennäköisesti voi olla ikinä täysin kivutonta, mutta jestas miten voi kuitenkin olla kivun tasossa eroa samalla alueella eri hoitajan käsittelyssä! Joku Hetan asiakkaista olikin kommentoinut hoitoa “Healing Brazilian”-kokemuksena, ehkä hänellekin oli jäänyt sama fiilis kuin itselleni; käsittely tuntui luonnolliselta, hoidolta, ei kiireessä tehdyltä pakolliselta toimitukselta. Nyttemmin olenkin sokerointiin mennessäni rauhallinen ja ilman pelkoa, ero on niin valtava. Jos kuvailisin kipua aiemmassa paikassa asteikolla 1-10, niin yhtään liioittelematta sanoisin että 12! Oikeasti en olisi uskonut etukäteen, miten paljon se voi sattua. Ja nyt? Ehkä 3-4, ja tuokin ajoittain. Toki on myös todennäköistä, että olen monen käynnin jälkeen tottuneempi kipuun ja/tai se on alkanut lieventyä ajan myötä, kuten minulle etukäteen kerrottiinkin.

Miten kauan se karvattomuus sitten kestää? Sehän riippuu paljolti ihmisestä ja karvatyypistä. Itselläni karva alkaa kasvaa sokeroinnin jälkeen ehkä parin viikon kuluttua. Se ei kuitenkaan missään nimessä ole sellaista karvankasvua kuin vielä sheivatessa; karva on heiveröisempää ja kasvaa vähän ‘paikoitellen’. Käyn sokeroinnissa siis neljän viikon välein, ja sanoisin, että ehkä voisin käydä kolmenkin viikon välein (erityisesti kesäaikaan). Neljän viikon mentyä itselläni kuitenkin on ehdottomasti jo sellainen fiilis, että tietää tarvitsevansa sokerointia.

Mitä tästä opimme? Ehdottomasti kannattaa kokeilla eri paikkoja, jos sokerointi houkuttaa mutta ensimmäinen -tai vaikka toinenkin- hoitola jättää sellaisen tunteen, että never again!

P.S. Tämä ei ole maksettu mainos, ihan itsekseni ajattelin kirjoittaa kokemuksestani Hetitassa ja jakaa tätä ilosanomaa :)