Jos tarkkoja ollaan, kaikki alkoi jo ollessani 13-14 -vuotias. Tuolloin innostuin kansainvälisestä kirjeenvaihdosta, ja haalin itselleni kirjeystäviä ympäri maailman. Oli Christine Kanadasta, Zaleha Singaporesta, Michael Saksasta ja lukematon määrä ikäisiäni tyttöjä ympäri Suomea. Melkein joka päivä koulusta kotiin tullessani löysin pihaporttimme laidassa olleesta vihreästä postilaatikosta kirjeen tai kortin, ja joka kerta se tuntui yhtä jännittävältä. Hypistelin kirjekuoria käsissäni, katselin muiden maiden postimerkkejä - ja leimoja innoissani, ja kirjeitä lukiessani kuvittelin itseni minne milloinkin kulloisenkin kirjeystävän kertoessa omasta arjestaan kotimaassaan. Voi noita ihania kuvioituja kirjepapereita ja -kuoria, joita vielä tuolloin oli käytössä! Vanhempani ostivat minulle syntymäpäivälahjaksi oikean mustepullon ja -kynän; muistan vieläkin elävästi, miten kirjoitin jotkut kirjeeni oikealla musteella ja miten erityiseltä se tuntuikaan! Yksi suomalaisista kirjeystävistäni on nykyään Facebook-kaverini; yhteys on kestänyt siis yli 35 vuotta!

Viitisen vuotta sitten olin työttömänä vajaan kahden vuoden ajan, ja tylsistyneenä olotilaani yritin keksiä jotain muutakin tekemistä, kuin lenkkeily ja salilla käynti. Muistin nuoruuden harrastukseni ja kas, löysinkin netistä pari sivustoa jonne laitoin oman kirjeenvaihtoilmoitukseni. Ilokseni huomasin, että ihmiset nykyäänkin vielä jossain määrin harrastavat vanhanaikaista, oikean postin kautta tapahtuvaa kirjeenvaihtoa sähköpostien ja tekstiviestien olemassa olosta huolimatta! Eipä siis muuta kuin kirjoittelemaan! Jokseenkin vahingossa löysin myös tieni nettisivustolle, jonka tajusin olevan tarkoitettu amerikkalaisten vankien kirjeenvaihtoilmoituksille - olin muutamaa vuotta aikaisemmin nähnyt TV:sta jonkun dokumentin, jossa tätä aihetta sivuttiin: oli kuulemma olemassa naisia, jotka kirjoittavat vangeille toiveenaan löytää romanttinen yhteys vankilassa oleviin miehiin. Muistan katsoneeni kyseistä dokumenttia, ja miettineeni että mitä helvettiä - mikä ihmisiä oikein vaivaa?! Koko kuviossa ei ollut päätä eikä häntää; miksi kukaan tarkoituksella etsisi rakkautta vankilasta? Kun nyt muutama vuosi myöhemmin törmäsin nettisivustoon, jossa näitä ilmoituksia sitten oli, päätin kuitenkin rohkeasti kirjoittaa myös jollekin tällaiselle henkilölle; en missään nimessä romanssi mielessäni, vaan ajankuluksi sekä itselleni, että ihmiselle, jolla todennäköisesti ei paljoa muuta tekemistä olisikaan. Nuoruuteni harrastus lähti siis käyntiin taas kypsällä iällä, tällä kertaa sekä tavallisten muiden maiden kansalaisten kanssa, mutta myös uutena kokemuksena parin, kolmen vankilassa istuvan ihmisen ryydittämänä.

Heti alkuun sain kokea, että kirjeenvaihto vankilassa olevan ihmisen kanssa on aika lailla intensiivisempää -ja heti alusta saakka- kuin "tavallisen" ihmisen kanssa. Tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta ehkä tyyppi joka istuu sellissään mahdollisesti jopa 23 tuntia vuorokaudessa, olosuhteista riippuen, paneutuu kirjoittamiseen niin eri lähtökohdista, että se paistaa heti läpi kirjeissä. Kirjeisiin tulee vastaus viipymättä; usein henkilö kirjoittaa uuden kirjeen jo ennen kuin on saanut vastaustakaan edelliseen kirjeeseensä - tutustuminen ja ns. syvempiin vesiin meno tapahtuu joskus luonnottomankin nopeasti. Sanon tämän kokemuksesta, sillä muiden kirjeystävieni lisäksi olen aikanani kirjoitellut 4-5 vankilassa olevan ihmisen kanssa ja se kokemus vain on aivan erilainen. Entisessä blogissani kirjoitinkin miespuolisesta kirjeystävästäni, jonka kanssa tulin parissa kuukaudessa tosi "läheiseksi" ja tuli jopa tunne, että olin rakastumassa - näin jälkeenpäin tuo kokemus jopa hävettää. Mies paljastui valehtelijaksi ja lopetin kirjoittelun lyhyeen, ja koko kokemus kesti kaikkinensa vain puolisen vuotta, jos sitäkään. Hah! Kun olin lopettanut hänen kanssaan kirjoittelun, vannoin, että kukaan kirjeystävistäni ei vastedes ylittäisi sitä platonisen ystävyyden rajaa. Minulla oli kuitenkin vielä monta kirjeystävää, joista pari oli vankilassa, enkä halunnut yhden ikävän kokemuksen takia lopettaa yhteydenpitoa ihmisiin, joiden kanssa kirjoittelu oli vilpittömästi hauskaa ilman mitään rakkaushöpinöitä. 

Ja mitä sitten tapahtuikaan?  Palaan tähän kakkososassa - sitä ennen haluan postailla vähän ketogeenisestä ruokavaliosta, PMDD:sta sekä siitä, miten 50-vuotiaanakin voi vielä oppia itsestään, kun oikein kunnolla mokailee, hah!