Kuten osassa 1 jo kerroinkin, tapasimme siis kirjeystävinä miehen ollessa vankilassa. Vaikka olinkin päättänyt, että tämä ihminen tulisi olemaan vain platoninen ystävä....noh, vannomatta paras, näköjään. Olimme kirjoitelleet noin yhdeksän kuukautta, kun vihdoin ja viimein otin sen askeleen, että hankin paikallisen puhelinnumeron Kaliforniaan Skypen kautta. Tuossa vaiheessa kirjoittelimme normaalin postin kautta, ja toisinaan saattoi kestää parikin viikkoa että kirje saavutti vastaanottajansa...meillä oli (ja on edelleen) mielestäni todella rento ja hauska tapa kommunikoida; vaikka pientä flirttiä olikin mukana, tämä mies ei suurin surminkaan ole mikään hempeilevä sanaseppo, eli mitään ällöromanttisia kirjeitä tai lauseita ei ole koskaan kuulunut kuvioihin.  Kirjoittelimme non-stop, eli monesti postia tuli 2-4 kertaa viikossakin puoli ja toisin, keskustelu ikäänkuin eli koko ajan useammalla kuin yhdellä tasolla. Kaikki tämäkään ei tuntunut olevan tarpeeksi; oli sellainen kutina, että 'täytyi' päästä tutustumaan vielä paremmin.

Puhuimme puhelimessa ensimmäisen kerran syyskuussa 2015. En varmaan ikinä unohda tuota puhelua, ja siitä fiilistä mikä sen jälkeen jäi - olin aivan hämmennyksissäni siitä, miten luontevaa ja helppoa hänen kanssaan oli puhua. Minä en koskaan ole ollut varsinaisesti niitä ihmisiä, jotka viettävät paljon aikaa puhelimessa, ja olin etukäteen miettinyt että saa nähdä miten vaivaantunut olo mahdollisesti tulee, kun ns. tuntemattoman ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa puhuu puhelimessa. Mitään ongelmaa ei kuitenkaan ollut; muistan meidän nauraneen paljon tuon puhelun aikana, ja aika meni todella nopeasti. Näiden kohta kolmen vuoden jälkeen tämä ei ole muuttunut; nykyään puhumme puhelimessa 1-3 kertaa päivässä sen 15 minuutin ajan, jonka vankila sallii yhden puhelun kestävän. Yhä edelleen on päiviä, jolloin nauramme itsemme kipeäksi ja vartin puhelu on ohi ajassa, joka tuntuu yhdeltä minuutilta. Kolme vuotta sitten, kun olimme vain ystäviä ja vasta tutustumisvaiheessa, miehellä oli vastoin sääntöjä kännykkä käytössään kerran viikossa - tuolloin saatoimme puhua parikin tuntia yhteen menoon (nyttemmin olemme sopineet, että ei kännyköitä eikä muutenkaan sääntöjen rikkomista, ellei sitten ole ns. pakkotilanne, jossa hän joutuu puolustamaan itseään;  prison politics...se on aivan oma maailmansa ja aihe johon en tässä postauksessa puutu).

Tuosta ensimmäisestä puhelinkeskustelusta lähtien sitten asiat jotenkin muuttuivat radikaalisti - en pystynyt kieltämään sitä tosiasiaa, että meillä oli aivan mielettömän mukavaa "yhdessä"; mies on mielenkiintoinen sekoitus herkkää ja huumorintajuista persoonaa, mutta on myös elämänsä aikana käynyt läpi niin kovia juttuja, että luonnollisesti näistä on jäänyt jälkensä. Hän on taistellut lähestulkoon koko aikuisikänsä riippuvuusongelman kanssa - se tuttu tarina loukkaantumisesta onnettomuudessa ja sitä seuranneet vahvat reseptillä määrätyt kipulääkkeet, jotka sitten vaihtuivat vahvempiin huumeisiin ajan myötä. En halua hänen henkilökohtaisesta elämästään kovin paljoa ainakaan vielä tässä vaiheessa kirjoitella, mutta typistettynä: rakastuin ihmiseen, joka saa minut nauramaan, on toisinaan kuin pikkupoika kaikessa hyväuskoisuudessaan - ja toisaalta on sillä tavalla vahva ja tunne-elämältään kypsä, että on tässä vuosien varrella opettanut minullekin muutamia uusia tapoja katsoa tiettyjä asioita. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, ja ehkä vähän typerältä ottaen huomioon sen, että olemme vain kerran tavanneet kasvotusten, hänestä on tullut minulle myös paras ystävä ja ihminen, jolle voin puhua mistä vain. 

Mihin tämä kaikki johtaa, sitä en voi tietää. Tapaamisemme jälkeen (kävin siis vankilassa visiitillä Kaliforniassa viime vuonna) menimme kihloihin, joten naimisiin meno on suunnitelmissa. Olemme kuitenkin molemmat ehkä sen verran epärealistisia haaveilijoita, ainakin jossain määrin, että joskus täytyy itsekin toppuutella ja muistuttaa itseään siitä, että a) eipä ole rahaa lähiaikoina matkustella rapakon taakse.... ja b) miehen riippuvuusongelma ei ole minulle aivan tuttu juttu enkä voi tietää, miten hän tällä kertaa vapautuessaan pystyy asian käsittelemään (hän vapautui noin vuosi sitten, mutta joutui hetimmiten uudelleen vangituksi, koska päätyi tekemään samat vanhat virheet kodittomuutta pelätessään; tästäkin aiheesta voisi kirjoittaa loputtomiin, mutta jääköön se tällä kertaa). Tässä hetkessä arkemme on sellaista, että hän soittelee pari kertaa päivässä ja kirjoittelemme yhä myös kirjeitä, nykyisin tosin Los Angelesissa olevan paikallisen online-postipalvelun kautta, joka nopeuttaa huomattavasti kirjeiden kulkemista. 

Tällainen siis tämä tarina! Kertoilen varmasti jatkossakin tästä suhteesta, jos ja kun aiheita tulee mieleen. Sanottakoon se tähän loppuun vielä, etten ole mielestäni mitenkään sokeasti rakastunut ja naiivisti luottavainen sen suhteen, että kaikki tuosta vain järjestyy. Vain aika tulee näyttämään sen, pysymmekö yhdessä ja/tai kaatuuko kaikki kuin korttitalo. Juuri nyt kaikki on kuitenkin niin hyvin kuin tässä tilanteessa voi olla....se riittäköön tässä hetkessä. Seuraava etappi on tammikuun puoliväli, jolloin miehellä on tilaisuus päästä harkittavaksi ehdonalaiseen vapauteen - katsotaan sitten siitä jatkosuunnitelmat.

Aurinkoista heinäkuun jatkoa!