Lucy H. Pearce on otsikossa mainitun kirjan takana. Huvittavaa kyllä, en ole mainittua teosta (vielä) lukenut, mutta tänään kirjaa mainostava ja kuvaava kappaleen pätkä palasi mieleeni. En todellakaan tarkoita, että kokisin itseni tuollaiseksi rajoja rikkovaksi, rohkeaksi naiseksi, vaikka sellaiseksi olisi varmasti hyvä pyrkiä - mutta tässä omassa, pienessä maailmassani teen joskus päätöksiä, jotka saattavat tuntua muista kyseenalaisille....ja ehkä tänään tuo Lucyn kirjoittama pätkä ilmestyi mieleeni, koska olen tehnyt taas itselleni ison päätöksen ja se aiheuttaa epävarmuutta tulevasta.

Miksi olen tällainen kuin olen, miksi minulla ei ole sietokykyä tietyille asioille vaan lähden hankalista tilanteista pois, jos koen etten voi tilannetta muuttaa? Itsepäisesti mietin, että sen on oltava hyvä asia...mutta pelottavaahan se on kuitenkin, ja vähän riskaabelia. Viime kirjoituksessa mainitsin, että sain uuden työpaikan - nyt, kuukauden tuossa työssä oltuani, tein päätöksen lähteä koeajalla pois. En pysty olemaan työssä, jossa on vallalla negatiivinen tunnelma ja päivittäinen sanahelinä on pelkkää työnantajan parjausta. Minua ihmetyttää suuresti, miten jotkut ihmiset itse jäävät työhön, joka ilmiselvästi tekee heidät -ja suurella todennäköisyydellä tuon valituksen myötä myös läheiset kollegat- onnettomaksi. Kun tulet uutena ihmisenä taloon, et myöskään (mielestäni) voi heti alkaa määräilemään toisten työskentelytapaa....vaikka myönnettäköön, että ehdin kyllä mainita jatkuvasta negatiivisuudesta ja siitä, miten uskon sen vain kasvattavan huonoa oloa ja lisäävän negatiivisuutta. Loppupeleissä kuitenkin hyvin pian ymmärsin, että tämä paikka nyt vain on tällainen...ja se tarkoitti sitä, ettei se ole minun paikkani. Siispä taas olen ruudussa yksi...ja tulevaisuus on työn suhteen jälleen avoin. Pelottavaa, mutta myös...jännittävää.

Olen arkaillut tämän blogin kanssa jostain oudosta syystä - nämä vaikeudet elämässä joskus lannistavat, ja tulee mieleen, että uskallanko kaikesta henkilökohtaisesta kirjoitellakaan julkisesti. Fakta kuitenkin on, että harva edes tätä blogia lukee - ja jos joku minut tästä tunnistaa jossain vaiheessa, niin so what. Jos haluan olla hiukankaan Burning Woman, niin pelko pois ja rohkeasti tekemään blogista omaani. Life as Zella - it is what it is :)

This is a hymn to the powerful woman. The crazy woman, the mad one, the witch, the hag. The creative woman: the dancer, the poet, the artist. The activist. The sexual woman. The strident woman. The playful trickster. The passionate woman. The wild mother. She who follows her own spirit, who dares to put herself first, who shouts in the face of authority and follows her heart not their god. She who dares to give voice to what is inside her, who shakes things up and burns them down. She who quakes with rage and rolls with laughter, who moans with pleasure and wants more. She for whom every piece of life needs to have the marrow of its bones sucked, who dances naked, and eats with her fingers. She who stamps and says no. She who stands in the doorway and will not let them in. She who opens her legs and dives into her juices with delight. She who dares. She who does what they say cannot be done, must not be done. She who tries and fails. She who does it her way. She who longs to walk topless in the sunshine and dance naked in the moonlight.

It is for her, and all of us, who long to be more like her wherever on the path we may be. We who have sniffed the smoke as she walked past our door one hot summer afternoon and thought, I long to burn, but I mustn’t, I’m too afraid, too old, too young, too busy. I don’t know how. I’d lose my job, my husband would divorce me, my mother would disown me, my friends would laugh.

This is for you, Burning Woman… ARISE!”